Islantilaisen Myrkur Gamesin kehittämä kolmannen persoonan seikkailupeli Echoes of the End on malliesimerkki kunnianhimoisesta projektista: nelikymmenhenkinen tiimi on lähtenyt luomaan suurieleistä fantasiaepiikkaa, jonka tarina ja mekaniikat kilpailevat jopa God of Warin kanssa. Lopputulos jää ikävä kyllä kauas esikuvasta.



Mainitsen heti alussa, että olen monella tapaa Echoes of the Endin puolella. Arvosteluni tulee olemaan pitkälti kritisointia ja valitusta, josta voisi helposti kuvitella että tunnen peliä kohtaan pelkkää vihaa; tunteeni ovat kuitenkin hieman monimutkaisemmat, ja ilmiselvistä ongelmista huolimatta tsemppaan Echoes of the Endin onnistumisen puolesta. Puoltamiseni ei myöskään ole mikään itsestäänselvyys, vaan kovan työn takana: aloitettuani noin 20-tuntisen seikkailun islantilaisissa maisemissa, olin valmis luovuttamaan jo ennen järkyttävän tahkean ja tasapaksun tutoriaalin päättymistä. Kun pelitunnit alkoivat olla kasassa, en vieläkään ajatellut pelaavani mestariteosta, mutta Echoes of the Endin ideat ja sielu sentään pilkottivat kaiken kuonan alta tarpeeksi, että peli voitti minut puolelleen. Sanonpa suoraan myös sen, että puoltamisestani huolimatta lopputulosta on vaikea suositella.


Kuten alussa mainitsin, Echoes of the End yrittää olla God of War: molemmat pelit ovat skandinaavisiin fantasiamaailmoihin sijoittuvia eeppisiä seikkailupelejä, joissa yrmeä päähenkilö vuoron perään taistelee, selvittää puzzleja, tasohyppelee (tasapaksusti) ja murahtelee elokuvamaisissa välivideoissa. Merkittävin ero näkyy budjetissa ja täten myös laadussa: jos God of Warit ovat Taru sormusten herran kaltaisia fantasiaklassikoita, Echoes of the End on lähempänä tusinatuotettuja Dragonlance-kirjoja. Kunnianhimoa projektilta ei silti puutu: yhdeksän kymmenestä indiestudiosta olisi valinnut rutkasti pienemmän projektin, mutta Myrkur Games päätti pistää kaiken likoon.


Tarinan pääosassa on Ryn, maagisia voimia omaava sankaritar. Ryn tutkiskelee veljensä kanssa maagisia kivipaaseja, kun heidän valtakuntaansa marssii vieras armeija. Tavallisesti viholliset eivät voi läpäistä voimaa uhkuvia kivipaaseja, mutta jokin – tai joku – on saanut kivipaasit murenemaan. Kaikki menee nopeasti mönkään: ylimielinen Ryn saa köniinsä, veli napataan vihollisarmeijan panttivangiksi ja koko valtakunta on vaarassa. Rynin ainoa apuri on mystinen tutkija Abram, joka myös tunsi Rynin edesmenneen isäukon. Edessä on pitkä taival valtakunnan halki, kun Ryn ja Abram yrittävät pelastaa sekä napatun veljen, että koko valtakunnan.



Echoes of the Endiä voi lähestyä huonojen tai hyvien puolien kautta. Ehkä merkittävin positiivinen asia on, että peli muuttuu sitä paremmaksi, mitä pidemmälle sitä pelaa. Alkupään pikkulapsille suunnitellut puzzlet, tolkuttoman tylsät toimintakohtaukset ja haukotuttavan geneeriset hahmot melkein nujersivat minut, mutta hyvä että annoin pelille toisen mahdollisuuden: kaikki ongelmat eivät ehkä koskaan korjaannu, mutta monet niistä lieventyvät.


Pelin edetessä Rynin taikavoimat ja liikevalikoima kasvaa, jolloin simppelistä kolmannen persoonan toiminnasta tulee siedettävää. Tavanomaiset ja monotoniset vihollisaallot eivät tarjoa mahdottoman mielenkiintoisia taisteluita, mutta toimintaan alkaa rakentua miellyttävä väistöjen, blokkausten ja taikavoimien vuorottelusta syntyvä flow.

Samanlainen kehitys näkyy myös puzzleissa: ensimmäiset pari tuntia toistetaan nimellisiä aivopähkinöitä, joiden haastavuudelle hirnuisi eskari-ikäinenkin, mutta hiljalleen pulmiin lisäillään tarpeeksi useita elementtejä, että niiden suorittaminen tuntuu oikealta pelaamiselta. Aitoja aivopähkinöitä peliltä on silti turha odottaa: vaikeimmillaan pelaaja joutuu lähinnä kokeilemaan, pitääkö ensin vetää vipua ja sitten hypätä tasanteelle, vaiko toisinpäin.


Kaksi asiaa pysyy kuitenkin umpisurkeana loppuun asti. Ensinnäkin aiemmin mainittuihin puzzleihin vahvasti liittyvä tasohyppely on ehkä karmaisevinta, mitä olen koko vuonna kohdannut. Echoes of the Endistä löytyy kahdenlaista tasohyppelyä: puolet ajasta pompitaan osana puzzleja, toinen puolisko kuluu elokuvamaisissa kohtauksissa, joiden aikana pitää suorittaa nopeita liikkeitä ympäristöjen murentuessa ympärillä. Kiikkerän ohjauksen ja yleisesti surkean teknisen toteutuksen johdosta kumpikaan ei toimi, mutta puzzleja suorittaessa saa sentään (yleensä) ottaa aikansa. Elokuvamaisissa kohtauksissa – joiden aikana hahmo liukuu, hyppii, liitää, juoksee ja väistelee henkensä edestä – meininki onkin sitten totaalisen tuskastuttavaa.


Toinen pelin riippukivistä on sen tarina. Olisi epäreilua vaatia esikuva God of Warin tasoista toteutusta, mutta Echoes of the Endin käsikirjoitus pysyttelee koko kestonsa jossakin myötähävettävän ja supisurkean välimaastossa. Päähahmo Kyr käyttäytyy täysin epäjohdonmukaisesti sekä aggressiivisesti, ja näyttelijän elehtiminen on jossakin Arnold Schwarzeneggerin tunneskaalan tasolla. Fantasiamaailmaa avartavat höpinät ovat täysin unohdettavaa liirumlaarumia, eikä maailmaan tai hahmoihin saa koskaan kunnollista otetta. Hahmovetoisempi draama taas takertelee kliseiden ja tyystin ennalta-arvattavien asetelmien (ja lopputulosten…) kanssa: tiedät heti alkukohtauksesta lähtien, miten kukin hahmo liittyy tarinaan ja miten heidän tarinansa päättyy. Pahinta ovat pelin pahikset, joiden käyttäytyminen on jossakin Skeletorin ja sihisevän käärmedemonin välimaastossa.



Toistaiseksi arvostelu on ollut täynnä haaleita kehuja ja kylmäävää tylytystä, mutta ikävä kyllä huonot puolet eivät pääty tähän. Yksi Echoes of the Endin suurimmista ongelmista piilee näet sen teknisessä toteutuksessa. Lyhyesti sanottuna: Echoes of the End on teknisessä mielessä keskeneräisin peli, jota olen tänä vuonna pelannut. Peli kaatuili toistuvasti tietyissä kohdissa, jolloin jouduin vaihtamaan supisurkeaa ruudunpäivitysnopeutta, välkkyviä tekstuureja sekä heittelevää piirtoetäisyyttä tarjoavan Quality Picture Moden jotakuinkin sulavaan, mutta viime konsolisukupolven näkymiä tarjoavaan Performance Modeen. Kumpikaan vaihtoehto ei tarjonnut tyydyttävää kokonaisuutta, mutta jälkimmäisellä peli sentään pysyi kaatumatta.


Ei sillä, etteivätkö muut tekniset ongelmat olisi jatkuneet kuvamoodin vaihdosta huolimatta. Hahmot upposivat jatkuvasti ympäristöihin, näkymättömät seinät blokkasivat etenemistä, nilkan korkeudelle yltävät esteet aiheuttivat jatkuvaa tappelua ja alkeelliset animaatiot tekivät liukumisen sekä kiipeämisen kaltaisista toiminnoista surkuhupaisaa seurattavaa. Pelin kuvaileminen staattiseksi, tönköksi, jankyksi tai hutiloidun oloiseksi olisi ongelmien räikeää vähättelyä. Kuten voinee kuvitella, tekninen toteutus tekee erityisesti edellä mainituista tasohyppelyosuuksista yhtä helvettiä.

Kaikki ei silti ole pilalla. Kun pelin sankari laittaa miekan huotraan ilman myötähävettävää sutkautusta eikä maa murene jalkojen alta, Echoes of the Endistä löytyy ajoittain myös kauniita hetkiä. Näistä hetkistä useimmat kuluivat puzzlejen parissa, jotka olivat suoraviivaisuudestaan huolimatta viihdyttäviä; ajoittain myös yllättävän nättejä maisemia jaksoi ihastella – kunhan pysyi liikkumatta, etteivät esimerkiksi sääefektit tai kaukaisat elementit välkkyisi.


Surullisinta on, että Echoes of the End saavuttaa potentiaalinsa vasta pelin loppupuolella: alkujaan tönkösti kaikkeen jumitteleva hahmo kykenee lopussa tuplahyppimään ja syöksymään ympäristöissä vauhdikkaasti, ja toimintakohtaukset tarjoavat muutakin kuin pelkkää hyökkäysnapin rämpytystä. Ikävä kyllä sille tasolle pääseminen vaatii kohtuuttoman paljon tasapaksun ja ohkaisesti toteutetun fantasiaseikkailun parissa kärvistelyä. Annan silti aplodeja Myrkur Gamesille, sillä tiimikoon huomioiden jälki on ajoittain vaikuttavaa; olisin vain ottanut mieluummin paljon rajatumman, mutta paljon hiotumman kokemuksen. Taide on näet usein kiinni yksityiskohdista, ja Echoes of the Endin yksityiskohdat olisivat vaatineet vielä kuukausitolkulla kehitysaikaa.