Ihan ensimmäinen Mafia ei V2.fi:n arvosteluun sentään ehtinyt, mutta remasterointi sentään. Myös kakkos- ja kolmososan olen näillä sivuilla arvioinut. Niiden perusteella osasin odottaa, että luvassa on tiukassa ohjauksessa kulkevaa tarinaa näyttävissä ympäristöissä, ei niinkään mitään GTA-henkistä vapaan maailman kuupoilua. Tätä myös sain.


Kun sarjassa on jo käyty läpi 20-luvun kieltolakibisnekset, sodanjälkeisen New Yorkin kiistat alueista ja 60-luvun syvän etelän meiningit, katsahdetaan seuraavaksi sinne, mistä kaikki alkoi – 1900-luvun alun Sisiliaan. Päähenkilö Enzo on vanhempiensa painajaismaiseen kaivokseen hylkäämä nuori poika, jolle avautuu sattumien kautta reitti leveämpään elämään järjestäytyneen rikollisuuden parissa. Mitään ei tässä maailmassa kuitenkaan saa ilmaiseksi, ja vaikka varsinaisista lainvalvojista ei Italian syrjäseuduilla juuri huolta olekaan, rikollisperheiden välisissä välienselvittelyissä saa puukosta yksi jos toinenkin.



Ensimmäisenä Mafia: The Old Countrystä iskee silmään korea ulkonäkö. Unreal Enginellä toteutettu peli on kohtalaisen modernilla PC:llä (Ryzen 9 7950X3D + RTX 4080) erittäin kaunista katseltavaa ja mallinnuksessa on todella nähty vaivaa – eikä ihme, kun lopputeksteissä vierii kymmeniä ellei satoja tekijöitä. Sisilian luonto näyttää vehreältä, purkautuva tulivuori uhkaavalta ja kaivosluolastot sekä muut tunnelit sopivan ahdistavilta. Taustalla soi komea orkesterimusiikki. Ääninäyttelijät puhuvat englantia italialaisittain murtaen, mikä enimmäkseen toimii ja luo tunnelmaa, vaikka kesken tulitaistelun kuuluva "I’m-a reloading" toikin tahattomasti mieleen lähinnä Super Marion.


Tulitaisteluista puheen ollen pelissä on tarjolla käytännössä kolmenlaista toimintaa: siirtymiä paikasta toiseen hevosella tai autolla höystettynä muiden hahmojen kanssa keskustelulla, hiiviskelyä ja cover-ammuskelua sekä puukkotappeluita. Likimain jokainen näytös huipentuu siihen, että otetaan yhteen jonkun pääpahiksen kanssa systeemillä, joka pohjautuu etupäässä hyökkäysten väistelyyn ja sitä seuraaviin vastahyökkäyksiin. Peruslogiikka kannattaa opetella alussa, sillä sitä todella tarvitaan pelin läpäisyyn – eikä puukkohippa oikeastaan siitä vaikeudu.



Oikea pelin pituus on edelleen vaikea kysymys. Kun huipputuotannoista nykyisin halutaan se 70–80 euroa, rahalleen haluaa luonnollisesti kunnolla vastinetta, mutta toisaalta esimerkiksi Death Stranding 2:n mammuttimainen koko on aiheuttanut sen, että peli on edelleen läpäisemättä. Mafiasta halutaan Steamissa 50 euroa ja sen yksinpelikampanja kestää noin 15 tuntia, taitavammalta padin käskyttäjältä jonkin verran vähemmän. Hyvänä puolena sen saa siis pelattua läpi myös ottamatta töistä vapaata, mutta huonona puolena käteen jää lopuksi hieman sellainen "tässäkö tämä nyt oli". Välillä ei voi unohtua tekemään sivutehtäviä, koska niitä ei käytännössä ole. Maailmassa on sitä sun tätä kerättävää ja kartaltakin löytyy muutamia erilaisia paikkoja tutkittavaksi, mutta koskaan ei oikein tarjota mahdollisuutta suoranaiseen joutenoloon ja oheispuuhasteluun. Juoni nimittäin viedään läpi tiukassa talutusnuorassa ja esimerkiksi aseensa, hevosensa tai autonsa menettää niin usein, ettei niihin investoiminen tuntunut kovin mielekkäältä pelirahankäytöltä. Tämäkin oli toki tuttua aiemmista osista, ja jonkinlainen vapaamman liikkumisen mahdollistava lisäsisältö on kai tulossa.


Niinpä tullaan lopputulokseen, jossa peli on itse asiassa arvioitava enimmäkseen interaktiivisena elokuvana. Pelaaja saa tehdä joitakin valintoja, mutta kokonaisuuteen niillä ei ole vaikutusta. Kaikki kulkee checkpointista toiseen tiukassa ohjenuorassa. On toki hienoa hiiviskellä vihollispäämajaan hipihiljaa saavutuksen toivossa, mutta hetkeä myöhemmin joutuu kuitenkin teurastamaan ne ampumatta jättämänsä vastustajat, joten samapa tuo sikäli.



Jos sitten käytetään niitä elokuvan kriteereitä, Mafia: The Old Country on tarinana keskinkertainen. Olen viime vuosina katsonut oikein tarkoituksella aimo kasan mafia-aiheisia elokuvia, joten sekin varmaan auttoi tunnistamaan juonikuvioita – mutta sanotaan vaikka niin, ettei tarvitse olla kummoinenkaan Nostradamus aavistaakseen ensimmäisen puolen tunnin perusteella, mitä tässä tulee tapahtumaan. Siksi on pakko antaa pyyhkeitä siitä, että loppua venytetään varsin keinotekoisesti ainakin pari tuntia, ilmiselvää juonenkäännettä oikein hierotaan naamaan ja pelaaja pakotetaan tekemään asioita, joiden hän tietää olevan pohjimmiltaan merkityksettömiä. Jos selaan puhelimelta Discordia loppuhuipennuksen pyöriessä, jotain on pielessä.


Vaan on pelissä paljon hyvääkin. Kontrollit toimivat, automallit ovat kauniita ja niillä ajaminen on ihan mukavaa, vaikka ainoa pakollinen kisa onkin melko ennalta ohjelmoitu näytäntö. Pahoja bugeja ei esiintynyt eikä peli suostunut kaatumaan edes ahkeraan Alt-Tabbailuun, joten tekniikassa ei ole sinällään moittimista.


Innostuin kolmos-Mafiasta kohtalaisesti ja pidin myös remasteroinnista, mutta Vanha Maa tipahtaa asteikossa niiden alapuolelle lähinnä pelillisen köykäisyytensä vuoksi. Kun tarjolla ei ole muuta kuin kävelyä checkpointista toiseen ja hiivintää/räiskintää sekä puukkotappelua toisensa perään, pelaaja kokee olevansa enemmänkin kesäteatterin sijaisnäyttelijä kuin tarinan sankari.

Testilaitteisto: AMD Ryzen 9 7950X3D, 64 Gt RAM, GeForce RTX 4080 16 Gt