Ennen vuoden pahinta peliähkyä markkinoille tuotu Lost Soul Aside tarjoaa hack’n slash -viihdettä roolipelielementein varustettuna. Kaikki alkaa kaukana jossain, missä seuraamme pieninä orvoiksi jääneitä sisaruksia Kaseria ja Louisaa. Vastarintaliikkeeseen värväytyneet sisarukset pyrkivät lopettamaan imperiumin tyranniaa, mutta festivaalioperaatio pääkaupungissa keskeytyy yllättäen. Matkaan mutkia tuovat Voidraxit, jotka saapuvat ulottuvuuksien takaa tuhoamaan kaupungin ja vievät sielut sen asukkailta. Maan alle vajonnut Kaser yhdistää voimansa lohikäärmemäisen Arenan kanssa, jotka suuntaavat pelastamaan maanpäällistä kansaa ja erityisesti sielunsa menettänyttä Kaserin siskoa.


Peli on taustoiltaan mielenkiintoinen: Youtubesta löytyvä pelin ensimmäinen traileri on lähes kymmenen vuoden takaa. Vanhassa trailerissa peli näyttää olevankin jo varsin pitkälle kehitetty ja tuttuja kohtia sekä pomovastuksia lopullisesta pelistä on havaittavissa. Silloisessa trailerissa ei komeillut lopullisen julkaisija Sonyn logo, saatikka muunkaan pelifirman – mainitaan vain henkilö nimeltä Yang Bing. Alun perin pelin synty ja kehitys onkin käynnistynyt yhden henkilön toimesta, ja Sony on tullut mukaan vasta vuosia myöhemmin innostuessaan tehdystä pohjatyöstä. Suuren pelistudion ja -julkaisijan mukaan tulo ei kuitenkaan näy kovin selvästi julkaisuaikataulussa, kun kokonaisuudessaan peliä kehitettiin yli 10 vuotta. Peli onkin ehditty viimeistelemään hyvin – vai onko…


Pääsin uppoutumaan pelin maailmaan hieman jälkijunassa pelin julkaisusta, mikä oli toisaalta onni. Keskeneräisyyteen viittaavia ongelmia on raportoitu internetin keskustelualueilla monenmoisia, mutta tähän päivään mennessä ne ovat korjaantuneet päivityksillä melko hyvin. Peliä aloittaessani selkein korjaamaton vika oli aivoja raastava ruudunpäivitys, mutta päivityksellä sekin on nyt saatu korjattua. Suorituskyky-grafiikkatilassa peli pyöriikin sujuvasti, mutta laatu-tilassa vanhanmallisen Playstation 5:den potku ei tunnu millään riittävän nautittavaan pelikokemukseen.



Voidraxien ja heidän johtajansa Aramonin kukistaminen vaatii sielukristallin viiden osasen löytämistä ja etsintä jaksottaa seikkailua. Kaser kohtaa seikkailullaan eritasoisia vastuksia, joita karistetaan tieltä hack’n slash -tyyppisesti mätkimällä erilaisin miekoin ja viikattein. Kourallisina vastaan hyökkäävät pienemmän luokan kelmit ovat melko tylsiä ilmestyksiä, mutta pomovastuksissa on kautta linjan onnistuttu varsin erinomaisesti ja ne ovatkin pelin suola. Päävastukset ovat sielunsa vankityrmään menettäneitä tai Aramonin johtaman vihollisbändin vakijäseniä. Niiden kyvyt ja taistelumekaniikat eroavat toisistaan runsaasti, joskin samankaltaisten toimintojen kierrättämistä jonkin verran alkaa olla aistittavissa pelin edetessä pidemmälle. Pomojen erilaisuus pitää kokemuksen raikkaana läpi pelin ja luo mielenkiintoa jatkaa välillä hieman pakkopullaltakin tuntuvaa suurten taisteluiden väliä. Raikkautta jossain kohtia kuitenkin heikentää taisteluiden venytetty pituus, varsinkin jos ei anna pikkusormeaan vaikeusastetta helpottaville avuille.


Pomovastusten lisäksi täytyy antaa onnistumismaininta taistelumekaniikoille. Ne ovat helppo oppia, mutta vaikea monipulisesti hallita - kuten kunnon pelissä kuuluukin. Erilaisia iskukombinaatioita on hyvät määrät ja ne karttuvat kokemuspisteiden kautta. Kaserin mukana viilettävä Arena tarjoaa myös aika ajoin lisävoimiaan vastustajan rauhoittamiseen. Nopeatempoisissa taisteluissa pelaajan on reagoitava nopeasti vihollisen toimiin väistöin, torjunnoin tai vastahyökkäysten muodossa. Energiamittaria saa välillä melko tarkkaan tapittaa, koska peli ajaa helposti pelaajan hyökkäyskannalle. Pelin vaikeusasteeseen ei voi vaikuttaa ensimmäisellä läpipeluukerralla lähtiessään, mutta jos peli havaitsee, ettet pärjää, tarjoaa se helpotuksia siihen soveltuvan rihkaman muodossa. Itselläni näille oli käyttöä, koska en itseäni genren veteraaniksi julistaisi. Peliä helpottaa myös suhteellisen tiuhaan tarjolla olevat tallennuspisteet, joissa parannusjuomapullot täyttyvät automaattisesti.


Loikattaessa päätaisteluiden ulkopuolelle upotaan kuin taikinaan peli-imun osalta. Alkuperäinen kunnianhimoinen yhden miehen peli-idea ei ole saanut kunnolla tuulta alleen, vaikka tuotantoresurssit kasvoivatkin räjähdysmäisesti Sonyn lähtiessä hankkeeseen mukaan. Ehkä rohkeus tehdä asioita on siinä tilanteessa rauhoittunut ja taikinan kohoaminen jäänyt kesken, koska suurten taisteluiden ulkopuolella peli tuntuu melko tylsältä ja ideaköyhältä. Kaikki tuntuu jotenkin kliiniseltä tarina ja grafiikka mukaan lukien. Keskustelujen kautta etenevä juoni ei tuota ahaa-elämyksiä ja junnaa vähän liian pitkään kuin paikallaan. Graafisesti peli on ihan nätti, mutta ei yllä tämän päivän kauneimpien tasolle. Keväällä läpi pelaamani South of Midnight onnistui mainiosti jotakuinkin kaikessa, paitsi siitä puuttui kunnolliset pomovastukset ja taistelumekaniikat olivat melko simppeleitä – Lost Soul Asidessa nämä asiat menevät juuri päinvastoin.



Seikkailulla matkataan niin historiallisille raunioille kuin lumisiin vuoristoihin. Luonnollisen oloisissa maisemissa liikuskelu onkin parhaimmillaan varsin mukavaa, kunnes loikataan hieman venytetyn tuntuisiin seikkailuihin toisen ulottuvuuden puolelle. Siellä maisemat ovat geneerisiä ja eivät ruoki peli-intoa. Taisteluiden välillä sankarimme laitetaan myös pienimuotoisiin tasoloikintahaasteisiin, mutta taisteluissa hyvin toimivat pelikontrollit ovatkin poukkoilevan tuntuisia tasolta toiselle pikkutarkasti hypittäessä. Kokemusta myös lässäyttää joka puolella vastaantulevat näkymättömät seinämät. Tuntuikin hieman huvittavalta, kun jossain kohtaa luulin, että tuonne kuuluisi seuraavaksi loikata ja näkymättömän esteen vuoksi sankarimme putosikin rotkoon. Pelimaailma onkin rakennettu lähes täysin putken muotoon pieniä poikkeuksia lukuunottamatta ja valinnaisia reittejä paikasta toiseen on hyvin vähän. Tasoihin kätketyt aarteet on helppo löytää, mutta ne kiinnostavat lähinnä vain kokemuspisteiden vuoksi.


Kaksiteräinen miekka kuvaa osuvasti Lost Soul Asidea, jossa välillä tuntuu, ettei mikään toimi ja nappaa, kun taas kohta tuleekin vastaan vallan uudenlainen pomovastustaja nautinnollisen taistelusysteemin kera. Pelin kehitysaika on ollut pitkä, mutta kokonaisuudesta jäi ikävästi jälkimaku siitä, että aika olisi silti loppunut kesken. Vuoden peli -palkinnot varmastikin menevät tässä kohtaa ohitse, mutta genrestä pitäville tarjolla on runsaasti hyviäkin pelihetkiä.