Olen pelannut videopelejä yli 30 vuotta, mutten tiedä olenko koskaan jännittänyt yhden askeleen ottamista yhtä paljon, kuin mitä jännitin Baby Stepsin aikana kymmeniä kertoja. Jos jo paljaalla arolla tepastelu käy pienestä haasteesta, miten monta hikinauhaa tarvitset suitsemaan otsalta valuvia hikikarpaloita siinä vaiheessa, kun edessäsi on pelkkä romahtaneesta rautatiestä vääntynyt kiskonpätkä? Entä miten kovaa kätesi tärisevät, kun sinua kannatteleva kallionseinä on pelkkien varpaidesi levyinen?



Bennett Foddyn, Gabe Cuzzillon ja Maxi Bochin kehittämä Baby Steps olisi helppo ohittaa pelkkänä meemiarvolla ratsastavana hupipelinä tai haasteena, jolla teinit testaavat kenen kantti kestää pisimpään ilman kirosanoja. Tällöin kuitenkin sivuuttaisi aidosti nerokkaita pelimekaniikkoja, nokkelia puzzleja sekä surrealistisen tarinankerronnan tarjoamia oivalluksia modernista elämästä. Baby Steps on meemipeli – myönnetään – mutta se ei ole vain meemipeli. Vuosi 2025 on ollut videopeleille mestariteosten täyttämä ennätysvuosi, mutta Baby Steps ansaitsee silti paikkansa tämän vuoden top-listoilla.


Baby Stepsin idea on hyvin yksinkertainen: eteenpäin pitäisi päästä. Pelaaja on Nate, 35-vuotias vanhempiensa kellarissa asuva nahjus, joka katsoo nuhjuisessa potkupuvussa animea. Antisosiaalinen leukapartanörtti kuvataan vastuitaan välttelevänä sohvaperunana, mutta onko taantuneinkaan miesvauva menetetty tapaus?


Nate herää eräänä aamuna luolasta, ja suunta voi olla vain eteenpäin. Uutta elämää ja ylipäätään elämistä harjoitellaan askel kerrallaan – siis kirjaimellisesti. Haparoivin, kompuroivin ja epäonnistunein ensiaskelin miesvauva alkaa kehittyä. Samalla pelaaja alkaa ymmärtää ja löytää yhtymäkohtia pelin surkuhupaisaan sankariin.



Baby Stepsin luonut kolmikko on kehittänyt aiemmin Ape Outin, Getting Over It with Bennett Foddyn ja QWOPin kaltaisia pelejä. Baby Stepsin DNA on siis hyvin selvää: erityisesti Getting Over It ja QWOP ovat tunnettuja eriskummallisista ja haastavista liikkumismekaniikoistaan. Eksistentialismi ja surrealismikaan eivät ole uusi asia.


Baby Steps ei ole ehkä aivan yhtä haastava kuin edeltäjänsä, mutta haastetta silti riittää. Käytännössä kaikki pelin kontrollit keskittyvät Naten kävelyttämiseen: vasen tatti liikuttaa hahmoa, liipaisimet jalkoja. Jos tattia liikuttaa koskematta liipaisimiin, hahmo liikkuu suuntaan tikkusuorana; jos painaa ensin liipaisimen pohjaan, tatin liike vaikuttaakin vain siihen jalkaan. Naten liikkeelle saaminen vaatii siis tatin ja liipaisinten rytmikästä vaihtelua, ja hiljalleen hahmon varovaiset, yksittäiset askeleet alkavat löytää jonkinlaista rytmiä, ja lopulta jopa kenties… soljuvaa harmoniaa? Baby Steps on nimenomaan peli, jossa keskitytään zen-mestarien oppien mukaisesti pieneen hetkeen, tässä tapauksessa yksittäiseen askeleeseen.


Kun askeleet alkavat löytyä, on aika lähteä samoamaan. Pelaajasta riippuen suunta voi olla suoraan eteenpäin kohti seuraavaa iltanuotion tarjoamaa valonlähdettä, tai vaihtoehtoisesti voi samota ympäristöjä ylimääräisten kiipeilyhaasteiden tai eriskummallisten kavereiden toivossa. Häveliäimpiä varoitettakoon sen verran, että jos aasien ympäriinsä heiluvat penikset ahdistavat, alastomuus-täppä kannattaa laittaa asetuksista pois päältä. Kavereita ne ovat alaosattomatkin.



Baby Steps kertoo kehityksestä. Metaforisen vauvan tasolle taantunut Nate ei osaa liikkumisen lisäksi myöskään juuri jutustella, eikä itsetuntokaan ole kohdillaan. Hiljalleen metaforisena vauvana aloittanut Nate löytää (jälleen metaforisen) ystävän ja joutuu oppimaan puolensa pitämistä (jälleen metaforisessa) alakoulussa. En viitsi puhua hahmoista tai tapahtumista enempää kuin tarpeellista, sillä tilanteiden kohtaaminen sokkona on merkittävä osa nautintoa. Tilanteet ja näkymät ovat kuitenkin sen verran surrealistisia, että todellisuuden rajamailla liikutaan tuon tuosta.


Naten henkinen kehitys kietoutuu osaksi pelaajan taitojen kehittymistä. Aluksi riittää, että askeleet onnistuvat jotakuinkin, mutta peli ei juuri aikaile haasteiden esittämisessä, joista jokainen vaatii uusien taitojen omaksumista: tasainen vuoristopolku voi muuttua kivikkoiseksi, vuoripuron ylittävä silta taas on säilynyt vain yhden lankun verran. Entä miten selviät rappusista, joiden yksi rappu on lahonnut irti? Jokainen haaste pysäyttää etenemisen joko minuuteiksi tai pahimmillaan tunneiksi, riippuen siitä miten nopeasti älyää vaaditun liikkumismekaniikan. Hiekka on esimerkiksi elementti, jonka näkeminen tulee aiheuttamaan monelle pelaajapoloiselle kontrolloimatonta tärinää ensi kesänä.

Haaste ei olisi haaste, jos siinä ei olisi epäonnistumisen mahdollisuutta, ja voi pojat miten paljon Baby Stepsin aikana pääseekään epäonnistumaan! En tiedä milloin olen viimeksi kiroillut, manannut, huutanut, kiljahdellut tai tuijottanut apaattisena kattoa yhtä paljon, kuin Baby Stepsiä pelatessa. Pelin kunniaksi on todettava, että liikkumismekaniikat ovat äärimmäisen tarkkaan simuloituja ja sinällään erinomaisesti toteutettuja – mutta herranjumala sentään kun haasteista on myös tehty haastavia, ja niistä koituvista rangaistuksista on myös tehty raskaita. Yksi pieni harha-askel, yksi puoli sekuntia liian aikaisin nostettu koipi tai yksi huonosti aseteltu tukijalka, ja pelihahmo kompuroi, liukuu, liukastuu, tippuu ja laahaa pahimmassa tapauksessa jopa kokonaisen vuoren juurelle.


Itku ei ollut aidosti kaukana, kun olin kavunnut kielekkeeltä roikkuvaa junavaunua pitkin yli puoli tuntia, mutta muutaman askeleen päässä turvallisesta tasanteesta otin huolimattoman sivuaskeleen. Nate menetti tasapainonsa, kompuroi takana olevan esteen yli ja kasvaneen inertian voimalla pyörähti seuraavistakin hidasteista läpi, aina koko junavaunun takaovelle asti – josta Nate sujahtikin suvereenisti ulos vuorenrinteelle. Matka ei ollut vielä ohi, sillä vuori tarjosi täydellisen liukumäen potkupukuiselle miesvauvalle: yksi liuska toisensa jälkeen vain jatkoi ja jatkoi hahmon matkaa, kunnes puuvillaan vuorattu pylly pyöri vuorenjuurella sijaitsevalla, jäätyneellä järvellä. En pelannut enempää tuona päivänä.

Kaikkea itkua, turhautumista ja väsymistä seuraa kuitenkin myös katharsis. Kuten kaikki Dark Soulsia pelanneet ja kuitupitoista ruokaa välttävät tietävät, pitkän väännön lopussa odottaa helpotus. Dark Soulsin tavoin tyydytyksen taustalla on nimenomaan omien taitojen harjaantuminen ja vaikeassa – mutta reilussa – haasteessa onnistuminen. On myös aidosti kiinnostavaa, miten hyvin Baby Steps pakottaa nauttimaan pienistä asioista ja hetkistä. Aiempi viittaukseni zen-mestareihin ei siis ollut pelkkää sanahelinää.



Baby Steps ei missään nimessä ole kaikkia varten. Vaikka avoimesta maailmasta löytää yleensä myös helpompia kiertoreittejä, ne helpoimmatkaan reitit eivät ole kaikille. Taidoista riippuen vaellukseen voi mennä noin 10-25 tuntia, mutta äkkipikaisimmat poistavat asennuksen jo ensimmäisen 20 minuutin aikana. Varsin suorasukaisella reitilläni, jonka aikana missasin useita paikkoja kokonaan (mutta myös tuhlasin pari tuntia päättömään harhailuun) kului reilu 10 tuntia.


Jos kuitenkin löytää sisältään halun jatkaa, Baby Steps on äärimmäisen palkitseva peli. Yksittäisten askelien jälkeen löytää kävelyrytmin; sitten oivaltaa, miten lankkuja pitkin kävellään; sitten tajuaa portaiden askeltamisen; pian ymmärtää händläävänsä jopa hiekan ja lumen kaltaisia elementtejä. Jokainen uusi askel (heh) palkitsee omalla tavallaan ja rohkaisee jatkamaan pelaamista. Eihän tässä mitään miesvauvojakaan olla, jotka menettävät hermonsa jonkin videopelin takia.

Lopussa seisoo kiitos – ja kiitollisuus siitä, että on oppinut ymmärtämään jotakin sekä itsestään että muista. Surrealismista huolimatta tarina ei ole erityisen hienovarainen, vaikka tulkintavaraa jätetäänkin. Lopputuloksena on kokonaisvaltainen teos, jonka kaikki osa-alueet tukevat yhtenäistä kokemusta. Tästä pelistä ei juuri harha-askelia löydy.