Silent Hill -pelisarja on nykyään aika oudossa paikassa. Pelisarjan oikeudet omistava Konami ei ole ollut ainakaan henkisesti mukana pelibisneksessä enää vuosikausiin, vaan tuntuu keskittyvän enemmän sivubisnestensä pyörittämiseen ja välillä sitten farmaa jonkun arvostetun pelilisenssinsä ulos, jotta joku voi tehdä sen pohjalta uuden pelin.


Joskus tämä touhu tuottaa hyviä tuloksia, kuten vaikka viime vuonna ilmestynyt Silent Hill 2 -uusintaversio osoitti. Vasten kaikkia ennakko-odotuksia puolalainen Bloober Team onnistui tekemään aivan älyttömän hyvän kauhupelin, joka oli uskollinen esikuvalleen, mutta uudisti sitä pienillä ja suuremmillakin tavoilla.

Mutta osuuko salama samaan paikkaan kahdesti? Tätä teoriaa testataan nyt, sillä syystä tai toisesta Konami on uskonut Silent Hill -lisenssinsä hongkongilaisen NeoBards Entertainmentin huomaan. Firma on aiemmin lähinnä porttaillut muiden tekemiä pelejä uusille alustoille ja heidän omat peliprojektinsa ovat olleet pieniä mobiilipelejä.



Silent Hill f pyörähtää käyntiin hyvin dramaattisesti ja ilman sen suurempia selityksiä tai alustuksia. Pienessä Ebisugaokan kylässä asuva Hinako Shimizu saa tarpeekseen kännisen isänsä mesoamisesta ja lähtee ovet paukkuen etsimään kavereitaan kylästä. Jo tämän lyhyen matkan aikana tutut maisemat näyttävät hyvin erilaisilta, sillä outo sumu on verhonnut koko kylän, eikä sen kaduillakaan näy juuri ketään. Kaverit sentään löytyvät, mutta tämä ei ole lopulta suurikaan helpotus, sillä porukan kimppuun hyökkää näkymätön olento, jonka tuloa ennakoivat villisti kaikkialta kasvavat punaiset kukkaset ja lonkeromaiset köynnökset.


Jotain on selvästi pahasti pielessä ja jää Hinakon vastuulle selvittää, mitä on oikein tapahtunut ja yrittää paeta elävästä painajaisesta. Me pelaajat tietenkin tiedämme, että Ebisugaoka on lipsahtanut syystä tai toisesta Silent Hilliin – ei toki kirjaimellisesti, mutta Silent Hill 4: The Roomin tavoin siihen samaan olemisen tilaan. Se on muuttunut paikaksi, jossa sen huomion kohteen – Hinakon – traumat, syyllisyydentunteet ja epävarmuudet ruumiillistuvat karmeiksi hirviöiksi.

Kotikylänsä painajaisversion ohella Hinako tempaistaan välillä unenomaiseen maailmaan, jossa hänen oppaanaan toimii kettunaamioon sonnustautunut nuori mies. Alueen väestö palvoi aikanaan kettujumala Inaria, joka on kuitenkin viime vuosina jäänyt vähemmälle huomiolle. Liekö asioiden välillä yhteyttä? Ja voiko kettumieheen yleensäkään luottaa?

Sarjan perustyylin mukaisesti Silent Hill f sisältää runsaasti tarinaa, mutta jälleen saman tyylin mukaisesti sitä ei tarjoilla pelaajalle mitenkään tarjottimella. Peli nojaa vahvasti ja useasti symboliikkaan, jättäen pelaajan itsensä vastuulle sen tulkitsemisen, mitä nämä erilaiset symbolit edustavat. Vaikka lopputekstien pyöriessä minulla olikin aika hyvä käsitys siitä, mitä tarina halusi minulle kertoa, en ole yllättynyt siitä, että useat nettifoorumit ovat nyt täynnä keskusteluja, joissa hämmentyneet pelaajat yrittävät tulkita tarinaa ja niitä lukuisia yksityiskohtia, jotka peli jättää pelaajan itsensä pohdittavaksi.


Tähän väliin sopinee ehkä myös heittää sisältövaroitus, sillä Silent Hill f käsittelee sangen raskaita ja vaikeita asioita ja lisäksi sisältää myös hyvin graafista väkivaltaa, joka sai ainakin minut muutamaankin kertaan tuntemaan oloni hyvin epämukavaksi. Ei todellakaan oikea peli vähänkään herkemmille pelaajille, mutta toisaalta pelin kunniaksi on sanottava, että sen brutaali väkivalta ja järkyttävä sisältö eivät ole mukana vain shokkiarvonsa takia; tämäkin osa-alue on vahvasti symbolinen ja Silent Hillin perusluonteen mukaisesti heijastaa Hinakon omia traumoja.



Jos on seurannut yhtään pelin ympärillä pyörinyttä keskustelua, on varmasti törmännyt sen normaalin ”pelin pääosassa on nainen -> miksi teitte videopeleistä poliittisia?!”-paskan ohella yleiseen huoleen siitä, että Silent Hill f ei ole enää pelattavuudeltaan Silent Hill. Tämä on jossain määrin totta.


Tunnelmaltaan ja yleiseltä menoltaan peli on toki yhä ehtaa Silent Hilliä, vieläpä sieltä paremmasta päästä. 60-luvun japanilainen pikkukaupunki on mukavan erilainen ympäristö kauhupelille, ja Silent Hillin tavaramerkiksi noussut ahdistava tunnelma loistaa tälläkin kertaa. Harvaa kauhupeliä pelatessaan huomaa yllättäen, että on pidättänyt hengitystään tiiviin tunnelman johdosta, mutta Silent Hill f:ssä näin kävi useampaankin kertaan.

Tarjolla on siis yhä selviytymiskauhua sen alkuperäisen määritelmän mukaisesti: resurssit ovat hyvin harvassa, pelaaja pystyy kantamaan mukanaan vain hyvin rajallista määrää esineitä ja tarkoituksena olisi selvästi ollut pistää pelaaja miettimään pariinkin kertaan ennen kuin valitsee paon sijaan taistelun. Tässä on onnistuttu, mutta homma menee vähän överiksi.


Silent Hill f:n taistelusysteemi on paljon syvällisempi kuin sarjan muissa peleissä, eikä tämä ole suinkaan puhtaasti positiivinen juttu. Ne ”Silent Hill f on soulslike-peli”-ennakkoreaktiot olivat ylitseampuvia, mutta eivät kyllä täysin tuulesta temmattuja. Kehitystiimi kun on selvästi ammentanut inspiraatiota FROMSoftin peleistä.

Se suurin ero aiempaan on, että aseet eivät enää kestä ikuisesti, vaan hajoavat käytössä kohtalaisen nopeasti. Uusia aseita löytyy harvakseltaan ja käytössä rapistuneiden aseiden korjauskin on harvinaista herkkua, mikä on jo sinänsä hyvä motivaattori vihollisten välttelylle – varsinkin kun taisteluista itsestään ei hyödy mitenkään. Viholliset eivät pudota loottia tai esineitä, eikä niistä saa kokemuspisteitä. Niinpä jokainen taistelu on puhtaasti resurssien kannalta ajateltuna negatiivinen tapahtuma, koska vaikka välttäisi itse vahingon, joutuu vähintään kuluttamaan aseidensa rajallista kestoa.


Idea on hyvä, mutta se muu pelisuunnittelu on jätetty sitten hieman puolitiehen. Vihollisia tulee vastaan sen verran tiheään, että jos niiltä vain juoksee karkuun, ei pian voi paljon muuta tehdäkään kun suuri osa kulloisesta pelialueesta on vihollisten hallussa.

Taistelu on muutenkin pelin heikoin osa-alue, sillä se lisätty syvyys vain lähinnä vesittää kokemusta. Heikot ja voimakkaat iskut, viime hetkellä tehdyt kriittiset väistöt, vihollisten erikoishyökkäysten keskyttämiset ja muut Silent Hill f:n uudet ideat eivät sovi selviytymiskauhupeliin kovinkaan hyvin. Ja kun peli on tasapainotettu se mielessä, että pelaaja suuren osan ajasta välttelee vihollisia, miksi kehitystiimi on käyttänyt paljon aikaa tällaisen välimallin taistelusysteemin luomiseen?


Koska Silent Hill f sisältää erilliset vaikeustasot taistelulle ja ongelmille, suosittelisinkin vääntämään taistelun vaikeustason minimiin. Pelaaminen ei muutu vaikeustasoa nostamalla yhtään hauskemmaksi, koska tuunaus koskee vain numeroita: viholliset kestävät enemmän vahinkoa ja lyövät kovempaa.

Se kolikon toinen puoli, ongelmat, onkin sitten parempaa tasoa, joskaan ei sekään aivan virheetöntä. Kehitystiimi on luonut suuren pinon vaihtelevia ongelmia, joista kustakin on sitten tehty vielä useita eri versioita pelin eri vaikeustasoja varten. Jälleen hyvin Silent Hill -henkinen ratkaisu, mutta prosessissa on mennyt jotain hieman pieleen. Ongelmien logiikka on usein niin hämärä, että kaikkien eri vaihtoehtojen kokeileminen yksi kerrallaan on nopeampaa kuin se, että yrittää selvittää, mitä huonosti ja kankeasti käännetyt vihjeet yrittävät kertoa ongelman logiikasta.



Pelijulkaisijat, esitän teille nöyrän pyynnön: ottakaa ne helvetin Unreal Engine 5 -lisenssit pois kehittäjiltänne. Tekniikka ei selvästikään ole vielä tarvittavalla tasolla, kuten ei myöskään kehittäjien osaaminen, joten Unreal Engine 5 -peli toisensa jälkeen ilmestyy bugisena tai muuten kankeana paskeena. Valitettavasti Silent Hill f liittyy myös tähän alati kasvavaan kokoelmaan, vaikka se ei olekaan aivan yhtä kirottu tapaus kuin pahimmat esimerkit.


Pelasin itse PlayStation 5 Pro -versiota, joka Metal Gear Solid Deltan tavoin tarjoaa vain yhden grafiikka-asetuksen. Perus-pleikkarin omistajat saisivat valita perinteiseen tapaan nopeamman ruudunpäivityksen ja paremman grafiikan välillä, kun taas Pro-versio olevinaan tarjoaa molemmat. Peli näyttää kohtalaisen hyvältä, mutta ei läheskään niin hyvältä, että tiheät ruudunpäivitysnopeuden töksähdykset pelin yrittäessä streamata lisää dataa tai painiessa shadereiden kanssa, olisivat ymmärrettäviä. Ja useiden muiden Unreal Engine 5 -pelien tavoin myös tälläkin kertaa läpinäkyvyydet ja reunanpehmennykset ottavat skaalauksessa kovaa hittiä, joten esimerkiksi varjojen ja vesilätäköiden reunat värisevät usein hyvin huomattavasti.


Mainittakoon tässä vaiheessa myös se, että jos aikoo Silent Hill f:ää pelata, se kannattaa ehdottomasti tehdä japaninkielisillä puheilla. Englanninkielisen version ääninäyttely on sen verran jäätävä kamaa, että sen verrokkeja pitäisi etsiä jostain vuosituhannen alun budjettipeleistä. Selvästi Konami on siis taas panostanut projektiin runsaasti.

Tarjolla onkin siis taas melko ristiriitainen paketti. Silent Hill f:n tarina ja tunnelma ovat ensiluokkaisia ja ehdottomasti kokemisen arvoisia, jos kauhupelit ja synkeä meno yhtään kiinnostavat. Turhauttava taistelusysteemi kuitenkin vetää koko projektia alas mukanaan. Sanoisinkin, että jos peliltä haluaa kiinnostavaa tai viihdyttävää toimintaa, Silent Hill f kannattaa kiertää. Taistelut eivät ole hauskoja, ja peli on heikoimmillaan aina kun se pakottaa pelaajan harrastamaan niitä. Vaikeustason pudotus ja vihollisten välttely antavat niille paremmille osa-alueille tilaa hengittää ja ne kantavat pelin maaliin saakka.