Bye Sweet Carole kuljettaa pelaajat aikamatkalle menneisyyteen: alkujaan upealta vaikuttava pulmapeli yhdistelee 90-luvun seikkailupelien puzzleja Disneyn kultakauden animaatiotyyliin. Ikävä kyllä lopputulos osoittautuu kaikeksi muuksi kuin kunnianosoitukseksi.



Little Sewing Machinen kehittämä, kunnianhimoinen Bye Sweet Carole muistutti minua monella tapaa lapsuuteni 90-luvusta, jolloin telkkarissa pyöri jatkuvasti VHS:ltä eri vuosikymmenten Disney-animaatioita ja tietokoneelta löytyi LucasArtsin klassisia, puzzlejen täyttämiä seikkailupelejä. Näiden kahden nostalgiantäytteisen asian yhdistely kuulosti ideatasolla hyvältä, joten käynnistin Bye Sweet Carolenkin varsin innostuneesti. Hymyni laantui nopeasti, sillä pelintekijät ovat tiirailleet seepianvärisillä laseilla niinkin kovaa, ettei genren vanhentuneita mekaniikkoja ole juuri haluttu nykyaikaistaa. Lopputuloksena on turhauttava, väsyttävä ja paikoin hyvin epälooginen puzzle-peli, jonka kankeat kontrollit ja surkea pelattavuus tekevät edestakaisin ramppauksesta hyvin, hyvin turhauttavaa.



Tarina johdattaa pelaajan ränsistyneeseen lastenkotiin, jonka käytäville koulukavereidensa kiusaama, henkilökunnan inhoama ja parhaan ystävänsä hylkäämä Lana Benton kuvittelee kaikenlaisia kauhukuvia. Surrealistisia ja maagisia elementtejä yhdistelevässä tarinassa Lana löytää mystisen kirjeen, joka johdattaa hänet kaninkoloa pitkin rajamaailmaan todellisuuden ja Corollan valtakunnan välille. Fantastiset elementit sopivat pelin visuaaliseen tyyliin kuin nenä päähän, ja tarina käsittelee varsin onnistuneesti aitoja, aikuismaisiakin teemoja. Symbolismikin on vahvaa: esimerkiksi kanit ovat jatkuvasti esillä eri tavoin, niinkin paljon että pelaajahahmo voi muuttua vikkeläkinttuiseksi kaniiniksi nappia painamalla.

Mielen painajaismaisiin vinoumiin ja kauhukuviin keskittyvän tarinan kohderyhmä jää kuitenkin epäselväksi: toisaalta Bye Sweet Carole voisi toimia oivana ensikauhuna monelle lapselle, mutta kevyttä kauhukuvastoa täynnä oleva peli on kielletty alle 12-vuotiailta. Yläkouluikäiset taas ovat siinä kasvuvaiheessa, jossa näin (näennäisesti) lapsellinen peli jää todennäköisesti pelaamatta. Jäljelle jäävät oikeastaan vain kaukaista lapsuuttaan kaipaavat aikuiset.



Pelimekaniikallisesti kyseessä on varsin tyylipuhdas toisanto 90-luvun naksu-seikkailupeleistä. Pelaaja kulkee 2D-ympäristöissä, klikkailee kiintopisteitä ja kerää esineitä inventaarioon. Vipuja väännellään, esineitä yhdistellään ja pulmia ratkotaan yksi toisensa jälkeen, ja useimmiten ratkaisut ovat sen verran hämärässä, että kaikkea pitää klikkailla vähintään kahdesti, että oikea ratkaisutapa selviää edes puolivahingossa. Liikkuminen ja toimiminen on äärimmäisen kankeaa, joka ei tavallisesti haittaisi hidastempoisessa puzzle-pelissä, mutta ikävä kyllä Bye Sweet Carole sisältää lukuisia toimintakohtauksia, joissa pitää esimerkiksi paeta tai väistellä pelialueita vartioivia vihollisia. Äkkikuolemat ovat yleisiä, kulkureitit epäselviä ja turhautuminen toistuvaa. Ainoa modernimpi mekaniikka on QTE-rämpytys, joita liitetään vähän kaikenlaiseen toimintaan, aina luudan lakaisusta lähtien.



Ehkäpä pelimekaniikat siis jättävät toivomisen varaa, mutta entäpä pelin grafiikat, jotka ovat selvästi pelin suurin myyntivaltti? Viime vuosina pelimaailmassa on nähty joitakin piirrosanimaatioiden jälkeä mukailevia pelejä – kuten erinomainen tasohyppelypeli Cuphead sekä upea viikinkiseikkailutrilogia The Banner Saga – mutta haastava animaatiotyyli on nykypäivänäkin niin harvinaista, että se tuntuu erityiseltä. Bye Sweet Carole on selkeästi inspiroitunut Disneyn prinsessatarinoista, mutta toisin kuin aiemmin mainittujen pelien kohdalla, tällä kertaa jälki ei ole esikuvien mukaista: animointi näyttää todellisuudessa varsin halvalta ja pliisulta.



Ruutukaappauksissa (ja ajoittain pelatessakin) tyyliä jaksaa ihastella, mutta erityisesti animointi paljastaa rajalliset tuotantoarvot: Bye Sweet Carole ei muistutakaan kultakauden Disney-elokuvia, vaan niitä lukemattomia halpoja Disney-kopioita, joita ostivat lähinnä huonosti informoidut isovanhemmat. Hahmot ovat ajoittain todella tasapaksusti piirrettyjä, animoinnista puuttuu kunnon syvyysvaikutelma sekä elävyys, eivätkä hahmot tunnu fyysiseltä osalta ympäristöjään. Ajoittain hahmojen transformaatiot ovat kekseliäitä ja surrealistisia, ja designissa on käytetty kunnolla mielikuvitusta, mutta useimmiten pelaajan suusta ei kuulu ihasteleva “ooh!” vaan lannistunut “ääh…”

Audiovisuaalinen anti jättää kaiken kaikkiaan toivomisen varaa. Vaikka kertojaäänen tarinoima satu noudattaa tyylillisesti perinteitä, tuotantoarvot tulevat jälleen kerran vastaan. Ääninäyttelyn taso heittelee hirvittävästä ihan mukiinmenevään, ja tasapaksu dialogi sekä lättänä äänisuunnittelu latistavat niitä onnistuneempiakin kohtauksia. Suurin ongelma on totaalisen unohdettava ja tasapaksu soundtrack. Monet unohtavat, että kultakauden Disney-elokuvien suosio perustui huippuluokan animoinnin lisäksi myös erinomaisiin sävellyksiin.



On tietysti epäreilua haukkua pienen tiimin indiepeliä siitä, ettei animaation tai sävellysten taso vastaa Disneyn loisteliaimpia aikoja, mutta minkäs teet jos pettymys on päällimmäisin tunne. Pettymystä vieläpä vahvistaa pelimekaniikkojen toispuoleinen toteutus. Bye Sweet Carolessa on aidosti mielenkiintoisia ideoita ja kovaa yritystä, mutta jos lähtee emuloimaan maailman menestyneimmän animaatiostudion tyyliä, epäonnistuminen on hyvin mahdollista. Nyt peliä uskaltaa suositella vain piirrosanimaatioiden suurimmille faneille, joille pelkkä tyylisuuntaus riittää ostopäätöstä varten.