Nyt voimme vihdoin todeta, että joitain vuosia sitten alkanut roguelite-pelien aalto on saavuttanut jos nyt ei aivan parodiahorisonttia, niin ainakin jonkinlaisen uuden olemisen tason. Jo vuosia innokkaat kehittäjät ovat vääntäneet milloin mitäkin pelejä ja genrejä niin kutsuttuun roguelite-muottiin: yksittäisiä pelikertoja pysyvällä kuolemalla, jonkinlaista proseduraalisuutta ja nykytrendien mukaan myös metaprogressiota.


Tuorein yrittäjä on Ball x Pit, joka uskaltaa kysyä rohkean kysymyksen: mitä jos Breakout, mutta roguelite? Idea muinaisen kolikkopelin pallonpompottelun ja roguelite-menon yhdistämisestä tuntuu täysin älyttömältä, mutta ehkä ideassa on silti jonkin verran virtaa, sillä Ball x Pit teki ainakin minuun niin uskomattoman ensivaikutelman, että oksat pois.

Mutta kantaako ihastus tarpeeksi pitkälle?




Ball x Pit on perusideana uskomattoman yksinkertainen. Pelaaja ohjastaa sankaria, joka marssii pystysuuntaista kenttää eteenpäin. Ruudun ylälaidasta valuu kentälle neliön mallisia vihollisia, jotka ruudun alalaitaan päästessään hyökkäävät pelaajan kimppuun. Sitä ennen ne pitäisi kellistää laukomalla sankaristaan palloja, joita sitten kimmotellaan kentän laidoista ja vihollispalikoista muodostelman keskelle aiheuttamaan tuhoa.

Kyse ei ole kuitenkaan vain loputtomasti skrollaavasta Breakoutista, sillä mukaan on heitetty runsaasti erilaisia pelinpiristeitä. Peruspallojen ohella pelaajan käytössä on pino erilaisia erikoispalloja, jotka voivat osuessaan vaikka myrkyttää vihollisia, sähköttää niiden ympäristön tai lentää kaikkien vihollisten läpi kunnes osuvat takaseinään, näin hyökäten vihollisten kimppuun selästä päin. Vihollisten kaatuessa kokemuspisteet vilisevät silmissä, ja tasonnousun jälkeen saa valita uusia palloja, nostaa entisten tehoa tai jopa suorastaan yhdistellä palloja toisiinsa.


Se jo mainittu ”osuessaan sähköttää vihollisen ympäristön”-pallo on ihan kiva. Mutta mitä jos sen yhdistäisi toiseen palloon, joka osuessaan hajoaa useaksi pienemmäksi palloksi? Silloin tuloksena olisi tietenkin massatuhoase, joka ensimmäisen osuman jälkeen täyttää puoli ruutua sähköpalloilla. Vapaan yhdistelemisen ohella pelistä löytyy myös pino ennalta suunniteltuja komboja, jotka yhdessä tuottavat kokonaan uudenlaisen, uniikin erikoispallon. Siitä vain yhdistelemään ja etsimään!

Eivätkä vihollisetkaan tyydy tavanomaiseen, sillä ensimmäisen kentän jälkeen nekin alkavat saada erikoisominaisuuksia ja rikkoa pelin sääntöjä. Jotkut viholliset hyökkäävät kauempaa, toiset työntävät edessä olevia kavereitaan reippaasti normaalia nopeammin kohti pelaajaa, kolmannet taas voivat olla oudon muotoisia, jolloin niistä kimmotteleminen on vaikeampaa. Tai miksi tyytyä vain yhteen, kun voi valita useampiakin kerralla!


Näin muodostuu peli, joka on välittömän helppo ymmärtää, mutta josta löytyy haastetta ja uudelleenpeluuarvoa runsaasti. Heitetään mukaan vielä uskomattoman tyylikäs ja tyydyttävä audiovisuaalinen ilme. Peli itse näyttää joltain 90-luvun unohdeltulta PlayStation-klassikolta, jota ei koskaan julkaistu Japanin ulkopuolella. Taustalla jumputtaa iskevä ja sykettä korottava musiikki, jonka päälle sitten läästitään todella tyydyttäviä ääniefektejä. Olen täysin varma siitä, että jokainen peliä pelannut kuulee unissaankin vielä pitkään sen vihollisten rytmikkään örinän, joka voimistuu sitä enemmän, mitä lähemmäs ruudun alalaitaa vihollismassat pääsevät.

Toistaiseksi liikumme siis puhtaan parhauden alueella, mutta kun mukaan heitetään se nykyään roguelite-peleille pakollinen metaprogressio, homma menee vähän monimutkaisemmaksi.




Ball x Pitin ongelma on, että se ensivaikutelma on turhan positiivinen. Peli ei lopulta pysty pitämään samaa tasoa yllä loppuun saakka. Metaprogressio tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että kenttien välissä palataan tukikohtaan, johon sitten rakennellaan pelistä saamillaan resursseilla uusia rakennuksia. Nämä rakennukset taas voivat parantaa kaikkien hahmojen ominaisuuksia hieman, tai avata käyttöön kokonaan uusia hahmoja ja pelimekaniikkoja.

Hahmoilla on kaikilla omat erikoisuutensa, jotka ovat välillä todella erikoisia. Yksi hahmo onkin oikeasti kaksi hahmoa, jotka molemmat laukovat palloja pistäen pelaajan tähtäämään samaan aikaan kahteen eri suuntaan. Toisen pallot taas tulevat pelikentälle sen ylälaidasta, koska kyseessä on selkäänpuukotuksiin erikoistunut salamurhaaja. Yksi taas heittää pelin täysin Breakoutiksi, sillä siinä missä muut hahmot voivat pudotella palloja kentältä ilman mitään huolta, jättimäisen kilven takana seisova soturi laukoo palloja harvoin, mutta ne muuttuvat tehokkaammiksi joka kerta kun kimpoavat kilvestä takaisin vihollisia kohti.


Ideat ovat huikeita, mutta toteutus on rosoisempi. Huomasin itse, että moni hahmoista oli käytännössä niin tympeä pelata, että kokeilin niitä vain pari kertaa, ennen kuin olin valmis jättämään ne pölyttymään lelulaatikkoon. Paitsi ettei niin voi tehdä, ellei sitten halua pelata sitä yhtä kenttää uudelleen ja uudelleen. Uusia kenttiä — ja sitä kautta uusia hahmoja, uusia palloja, uusia mekanismeja — kun avataan läpäisemällä kenttiä useilla eri hahmoilla.

Tämä on toki paperilla niin kutsuttujen roguelike- ja roguelite-pelien suola. Niiden keskeisenä ideana on kokeilla erilaisia hahmoluokkia ja yrittää sitten yhden pelikerran aikana raapia sattuman eteen heittämistä aineksista toimiva buildi, joten ideana pakko hyppiä mukavuusalueensa ulkopuolelle ja pelata myös niitä hahmoja, joista ei välittömästi pidä, on ihan pätevä. Turhan usein pelatessa kuitenkin tuntui siltä, että peli ei niinkään pakottanut pelaamaan eri tyylillä ja sopeutumaan siihen, vaan pelaamaan tyylillä, joka ei tuntunut ollenkaan hauskalta.


Pelin kunniaksi on todettava, että ongelma ei ole fataali. Kaikilla hahmoilla ei ole pakko pelata, ellei halua avata kaikkia pelin saavutuksia tai muuten vain tunne tarvetta nähdä ja tehdä aivan kaikkea, koska pahimmillaankaan kenttien avaamiseen tarvittavat läpäisymäärät eivät kata koko hahmovalikoimaa. Mutta on silti hyvin harmillista, jos merkittävä osa pelin sisällöstä ei sovi omaan pelimakuun sen verran hyvin, että sen kanssa haluaisi olla tekemisissä.



Siinä oli hieman valitusta, mutta nyt tulee ehkä pieni yllätys: suosittelen Ball x Pitiä lämpimästi ongelmista huolimatta. Grindi muuttuu tympeämmäksi vasta pelin loppua kohti, ja sitä ennen saa todella viihdyttäviä ja addiktiivisia pelihetkiä helposti reilun 20 tunnin verran. Kun kyseessä on budjettihintainen indie-peli, se on jo todella hyvä vastine rahoille. Ja voin todellakin sanoa näin, sillä Ball x Pitiä ei arvosteltu kehittäjän antamalla koodilla, vaan ostin sen ihan itse kun kaverit yllyttivät.


Ja on korostettava, että ne Ball x Pitin ensimmäiset parikymmentä tuntia olivat todellakin ihan sellaista vuoden parhaat pelit –tasoa. En muista, milloin joku peli olisi viimeksi iskenyt koukkunsa minun lihaani näin tehokkaasti ja totaalisesti, sillä ensimmäisten parin päivän aikana en olisi muuta halunnut tehdäkään kuin tahkota lisää Ball x Pitiä. Vaikka se into siitä lopulta laantuikin, en voi mitenkään väittää, etteikö kokemus olisi jäänyt selvästi plussan puolelle.