Resident Evil -pelisarja on viimeisen vajaan 10 vuoden aikana noussut lentoon, johon olisi ollut vaikea uskoa vielä muutamaa vuotta aiemmin. Resident Evil VII, Resident Evil 2:n ja 4:n uusintaversiot ja Resident Evil VIIIage olivat kaikki erinomaisia pelejä useamman hiljaisen vuoden jälkeen. Tämä on selvästi antanut myös Capcomille uutta uskoa sarjan potentiaaliin, ja sen pelejä kehittäville studioille enemmän luovaa vapautta ja resursseja.


Sarjan tuorein osa, Resident Evil Requiem, tuntuu aikakauden päätökseltä. Pelille nimen antaneen katolisen rituaalin — sielunmessun — tavoin myös Requiem muistelee menneitä, mutta samalla myös toimii siltana sarjan seuraavaa vaihetta varten.

Se ei ole täysin ongelmaton peli, mutta ongelmat tuntuvat lopulta hyvin vähäisiltä, kun tarjolla on erinomaisen vahva, kunnianhimoinen ja monipuolinen kauhuseikkailu.



Resident Evil Requiem on kahden puoliskon peli, hyvin kirjaimellisesti. Pelin pääosassa kun on kaksi sankaria, toinen hyvin perinteinen ja toinen ensikertalainen. Pelin tarinan keskipisteessä on Grace Ashcroft, nuori FBI-agentti, joka lähetetään hylättyyn newyorkilaiseen hotelliin tutkimaan oudon murhasarjan tuoreinta tapausta. Mutkana matkassa on se, että Gracen äiti murhattiin hyvin verisesti hänen silmiensä edessä samaisessa hotellissa yhdeksän vuotta sitten. Tämä ei suinkaan ole sattumaa, sillä pian käy ilmi, että hullu, T-virusta tutkiva tohtori, on jo vuosien ajan seurannut Gracea ja houkutteli nytkin hänet hotelliin omien tarkoitusperiensä johdosta.


Samaan aikaan paikalle saapuu myös monista aiemmista sarjan peleistä tuttu Leon, joka on tahollaan jahdannut hullua tohtoria jo pitkään. Ennen kuin kaksikko ehtii kissaa sanoa, molemmat ovat vankeina hullun tohtorin hylätyssä parantolassa, jonka kaikki asukit ovat muuttuneet zombeiksi tai vielä kauheammiksi hirviöiksi.

Peli hyppii kahden päähenkilön välillä ennalta määritellyissä tarinan vaiheissa, tarjoten näin jatkuvasti vaihtelua, myös pelattavuuden suhteen. Todella kunnianhimoisena ratkaisuna molemmilla hahmoilla kun pelataan täysin eri tavoilla. Gracen osiot ovat Resident Evil VII:n ja VIIIagen tapaista ensimmäisen persoonan kauhua, jossa pääpaino on hiiviskelyllä ja sillä perinteisemmällä selviytymiskauhulla. Resursseja on vähän, viholliset ovat hyvin vaarallisia ja peli koittaa koko ajan vihjailla, että ehkä hiiviskely olisi se paras tapa edetä.


Leonin osiot taas ovat kuin jatkokehitelty versio Resident Evil 2:n tai 4:n uusintaversioista. Olan takaa kuvattua kolmannen persoonan toimintaa, jossa Leon tykittää kumoon kymmeniä zombeja moninaisilla aseillaan.

Osiot toimivat mainioina vastakohtina toisilleen, vaikka tasapaino onkin ehkä vähän hakusessa. Pelin alkupuoliskolla suurin osa peliajasta kuluu Gracen roolissa Leonin pompatessa välillä esiin pientä pomotaistelua tai erikoiskohtausta varten, kun taas jälkimmäisen puoliskon ajan pelataan enimmäkseen Leonin roolissa. Tälle on tarinalliset syynsä ja lopputekstien pyöriessä kokonaisuus tuntuu toimivalta ja tasapainoiselta, mutta tarinan aikana ei ehkä niinkään.

Pelin alkupuoliskon suuri ongelma on kaksisyinen. Ensinnäkin Grace tuntuu aluksi todella pliisulta pelihahmolta. Hän kun viettää suuren osan alkupuoliskosta kompuroiden itkunsekaisesti tilanteesta toiseen, kuin mikä tahansa kadulta repäisty siviili. Ja mikäs siinä, jos minut heitettäisiin keskelle Resident Eviliä, tekisin itse täysin saman, mutta pissisin lisäksi housuihini säännöllisesti. Mutta Gracen pitäisi olla FBI:n agentti. Kun hän pudottelee jatkuvasti asettaan ja kirkuu tuulessa heiluville verhoille, tarina ei tunnu oikein sopivan yhteen. Tarinan loppupuolella Grace löytää selkärankansa ja muuttuu paremmaksi hahmoksi, mutta tuntuu silti kovasti siltä kuin pelin käsikirjoittaja ei olisi oikein tiennyt, mitä FBI:n agentit oikeasti ovat.


Lisäongelmana Gracen osiot sisältävät aika paljon toistoa. Eivät kirjaimellisesti, mutta temaattisesti. Niiden keskeisenä ideana kun on kerrasta toiseen, että Grace on suljetulla alueella, jossa hänen täytyy tehdä kolme juttua — kerätä kolme sulaketta, kolme sinettiä ovea varten tai mitä milloinkin — samalla kun jättimäinen ja kuolematon vihollinen vaanii häntä. Mikäs siinä, klassinen Resident Evil -idea, mutta Requiemin tapauksessa toteutus olisi kaivannut vähän parannusta. Nopeasti käy nimittäin selväksi, että ne Gracea vaanivat jättihirviöt eivät niinkään operoi tekoälynsä varassa, kuin tiukasti skriptattuna. Kun parin kuoleman jälkeen huomaa, että hirviö iskee niskaan aina samassa kohdassa, kauhun illuusio särkyy. Peli ei tunnu enää piiloleikiltä, vaan skriptauksen manipuloinnilta. Miksi yrittäisin väistellä ja vältellä hirviötä, kun tiedän kuitenkin, että tuon kulman jälkeen se hyökkää kimppuuni? Siispä juostaan suoraan sinne ja säästetään kaikilta aikaa.

Pelin kunniaksi on todettava, että ei se Gracella pelaaminen aina ole tällaista, ja niinä hetkinä peli loistaa. Capcomin RE Engine -pelimoottori donkkailee Unreal Engine 5:n niskaan kovaa ja korkealta, tarjoillen uskomattoman komeaa ja tunnelmallista grafiikkaa. PlayStation 5 -versio ei edes sisällä mitään grafiikka-asetuksia, koska niitä ei tarvita: säteenseurantaa ja 60 FPS:n ruudunpäivitysnopeutta samaan aikaan. Erinomaisen vahva taidesuunnittelu nostaa tunnelmaa entisestään, mutta vuoden parhaimmistoon kuuluva äänimaisema on se todellinen stara. Äänisuunnittelu on jo taiteellisesti uskomattoman laadukasta, mutta se tekniikka, se tekniikka. Peli mallintaa tilaääntä niin erinomaisesti, että pelaaja voi kuuntelemalla heti tajuta, mikä vihollinen on lähellä, ja lisäksi missä se on. Välissä olevat seinät ja korkeuserot muokkaavat ääniä niin uskomattoman realistisesti, että välillä kuvittelin pelistä tulevan ryminän olevan seinän takana paikkoja hajoittavia kissoja.


Pimeissä käytävissä hiiviskely, zombien väistely, johtolankojen etsiminen ja puzzlejen ratkominen on yhä valtavan kiehtovaa ja toimivaa puuhaa, varsinkin kun välillä saa löysätä hieman vyötään ja pistää kunnolla haisemaan Leonin roolissa.



Leonin puolisko pelistä tuntuu kuin hieman jatkokehitellyltä versiolta Resident Evil 4:n uusintaversiosta. Se tarjoilee siis erinomaisen toimivaa, viihdyttävää ja näyttävää kolmannen persoonan kauhutoimintaa. Kontrollit ovat erinomaiset, mitä nyt jäin useasti kaipaamaan mahdollisuutta väistää zombien hyökkäyksiä jonkinlaisen väistönapin avulla, ja kehitystiimi on selvästi tajunnut, miltä tällaisen grindhouse-tyylisen splatter-pelin kuuluu tuntua.


Olin rehellisesti sanoen täysin myyty jo Leonin toisessa kohtauksessa, jossa päälle puskeva valtava zombien lauma sisälsi myös yhden zombin, jolla oli jostain syystä aseenaan moottorisaha. Jälleen tuttua ja klassista Resident Eviliä, mutta yhdellä merkittävällä erolla: kun ammuin zombin, moottorisaha lähti ensin pyörimään villisti pitkin lattiaa, leikaten sitä lähestyvien zombien nilkat poikki, mutta sen jälkeen se vain jäi lattialle, kutsuva käyttöä kuvaava ikoni yllään. Kyllä, moottorisahan sai poimittua mukaansa, minkä jälkeen se valtava zombilauma saikin kunnolla isän kädestä.

Aiemmista peleistä tutut, klassiset elementit toki löytyvät yhä. Tetris-henkinen inventaario, mahdollisuus ostella kaupasta uusia aseita ja tuunata entisiä, Leonin jäätävän huonot toimintaleffa-henkiset kommentit. Pelaaminen tuntui siltä, kuin olisi pitkän päivän jälkeen palannut kotiin ja vetänyt jalkaan mukavat olohousut. Tuttua, turvallista ja niin mukavaa.


Requiem on tosiaan kyllä hyvin kaavamainen peli, mutta se ei ole minusta huono juttu, koska sen seuraama kaava on niin toimiva. Toki se, että peli yhdistelee kaksi aiemmin täysin erilaista pelityyliä yhdeksi paketiksi on iso juttu, mutta kumpikin niistä puoliskoista tuntuu hyvin tutulta. Mutta valitanko siitä, että saamme lisää Resident Evil VII:tä tai nelosen uusintaversiota? Kahta erinomaisen laadukasta kauhupeliä? En todellakaan.

Samalla peli on hyvä esimerkki siitä, miksi pelit kannattaa pelata läpi ennen mielipiteen julistamista, koska kaikki palaset loksahtelevat paikalleen vasta tarinan edetessä. En saa puhua jälkimmäisestä puoliskosta tai sen huikeasta menosta mitään, koska Capcomin arvosteluohje kieltää sen, joten sanotaan vain, että lopulta kaikki toimii. Grace osoittautuu hyväksi hahmoksi, peli tekee tyylikkäästi kunniaa sarjan aiemmille peleille ja samalla myös petaa sängyn hyvin seuraavia osia varten.


Olin suoraan sanoen ennakkoon hieman huolissani siitä, miten hyvin näin kunnianhimoinen ja lennokas projekti lopulta toimisi, mutta on taas kerran kiva olla väärässä. Resident Evil Requiem kun on lopulta erinomaisen hyvä kauhupeli, jossa A-luokan teknologia kohtaa viihdyttävän pelattavuuden ja saa vielä vähän tukea hyvällä tavalla täysin naurettavalta ja älyttömältä tarinalta.