Jo kolmanteen osaansa ehtinyt Nioh-pelisarja on sangen hämmentävä kokonaisuus. Ensisilmäyksellä ei ehkä osaisi kuvitella, että nopeatempoisiin kolmannen persoonan toimintapeleihin, kuten vaikka Ninja Gaiden -sarjaan, erikoistunut Team Ninja lähtisi kehittämään soulsbourne-pelejä. Vielä vaikeampi olisi ehkä ollut arvata ennakkoon, että yhdistelmä toimisi. Että Team Ninjalla olisi jotain annettavaa genreen, jonka vakioraamit ovat aika kaukana heidän mukavuusalueestaan.


Se suuri salaisuus on tietenkin, että Nioh-pelit eivät ole täysin perinteisiä soulsborneja, vaan Team Ninja on uskaltanut lähteä vahvasti omille poluilleen. Yhteisiä elementtejä kyllä löytyy, mutta Nioh-pelien hyvin nopeatempoinen ja aggressiivinen taistelusysteemi on tyyliltään lähempänä Ninja Gaidenia kuin vaikka Dark Soulsia.

Tästä johtuen pelit ovatkin jakaneet vahvasti mielipiteitä. Tunnen itsekin useita innokkaita soulsborne-faneja, jotka ovat pelanneet genren muita pelejä satojen tai tuhansien tuntien ajan, mutta parin ensimmäisen tunnin jälkeen kieltäytyivät enää koskemasta Nioh-peleihin.


Toisaalta kolikon kääntöpuolelta löydymme me, joihin se erilainen meno ja omaperäiset ideat ovat myös vedonneet. Olenkin alusta saakka heiluttanut innolla Nioh-sarjan lippua kaikkien kuulijoiden edessä, mutta nyt on todettava, että pelisarja on ehkä menettänyt minut. Nioh 3 kun on mielestäni askel, tai ehkä parikin, väärään suuntaan.



Sarjan aiempien pelien tavoin myös Nioh 3 on hyvin löyhästi historiallinen toimintaroolipeli, jossa pelaaja ohjastaa jälleen hyvin etäisesti oikean japanilaisen historian innostamaa sankaria. Kesken kauhean sodan miljoona demonia puskee ylös manalasta, eikä niiden riekkumiselle tunnu löytyvän pysäyttäjää. Kaikki tietenkin arvaavat lopun.


Se suurin rakenteellinen ero sarjan aiempiin peleihin on taas selvästi Elden Ringin perintöä. Team Ninja, monen muun kehittäjän tavoin, on katsonut Namcon jättimenestystä ja sen avointa pelimaailmaa haikaillen ja päättänyt sitten tehdä siitä oman versionsa. Siinä missä aiemmat sarjan pelit sijoittuvat itsenäisille ja erillisille alueille, joiden välillä liikuttiin karttaruudun kautta, Nioh 3 on avoimen maailman peli. Vaikka tarinan aikana tulee pari siirtymää, enimmäkseen tarjolla on hyvin suuri ja yhtenäinen pelimaailma, jossa voi seikkailla mielensä mukaan. Peli kyllä heittää koko ajan eteen tarinaa kuljettavia tavoitteita, mutta mikään ei estä lähtemästä niiden sijaan jonnekin aivan muualle keräämään kokemuspisteitä, jahtaamaan sivupomoja ja etsimään parempaa loottia.

Nioh 3:n avoin maailma on tavallaan fuskausta, sillä nopeasti käy ilmi, että peli tavallaan koostuu yhä erillisistä ja irrallisista pelialueista, jotka nyt on vain lyöty yhteen hyvin spesifisten pienten kulkureittien avulla. Esimerkiksi ensimmäiseltä alueelta, joka koostuu japanilaisesta farmialueesta ja sitä ympäröivästä kylästä, ei voi lähteä aivan mihin tahansa suuntaan, koska alue on vuorten, vetten ja muurien ympäröimä. Sen sijaan alueelta johtaa ulos pari uloskäyntiä, jotka sitten johtavat kukin uudelle alueelle. Tässä ei tietenkään sinänsä ole mitään vikaa, varsinkin kun peli säilyttää illuusion aika hyvin. Pelialueet ovat suurikokoisia ja ne siirtymät tuntuvat enimmäkseen luontevilta.


Suurikokoiset alueet tuovat mukanaan pienen ongelman: siellä suurella alueella pitäisi olla riittävästi sisältöä, jotta homma tuntuisi mielekkäältä. Ja tässä Nioh 3 kompuroi ensimmäisen kerran. Maailmaan on kyllä sijoitettu minipomoja, valloitettavia linnoituksia ja pieniä kerättäviä juttuja, mutta se kaikki tuntuu hyvin pintapuoliselta.

Minipomoja kierrätetään aggressiivisesti ja vauhdikkaasti, ja koska Nioh-pelien suuri tavaramerkki on MMO-henkinen satunnainen lootti, pelimaailmaan ei ole voitu edes jemmata mitään uniikkeja aseita tai esineitä. Tutkiminen alkoi nopeasti tuntua tympeältä puuhalta, mikä väistämättä syö pelikokemuksesta sitä kirkkainta hohtoa. Tarinakaan ei paljon auta, koska se on sitä samaa geneeristä ”hei, muistatko tämän tyypin Japanin historiasta? No nyt se on demoni”-huttua kun aiemmissakin peleissä.



Nioh 3:n kompurointi jatkuu pelattavuuden osalta, sillä sitäkin puolta pelistä on tuunattu reippaasti ja ennakkoluulottomasti. Miltei kaikki Nioh 2:n ideat on tuotu mukaan, joskin tuunattuina versioina. Tarjolla on siis yhä hyvin nopeatempoista ja hyvin vaikeaa kolmannen persoonan toimintaropeltamista, jossa pelaaja murhaa satoja ihmisiä ja demoneita laajalla asearsenaalillaan.


Koska demonit pyörivät oleellisesti mukana pelin tarinassa, myös pelaaja oppii tarinan aikana valjastamaan niitä omaan käyttöönsä, kutsumaan niitä avukseen taistelussa ja jopa muuttumaan itse demoniksi tiukimmissa paikoissa. Kaikki tosiaan tuttua sarjan edellisestäkin osasta.

Uudistukset alkavat kuitenkin siitä, että Nioh 3 sisältää kaksi rinnakkaista pelitilaa. Aiemmissa sarjan peleissä pelaaja pystyi ottamaan käyttöönsä jos jonkinlaisia ninja-työkaluja ja -kykyjä. Nyt hän pystyy nappia painamalla vaihtamaan olomuotoaan samurain ja ninjan välillä. Samurailla pelaaminen on prikulleen samanlaista kuin sarjan aiemmissakin peleissä, kun taas hyvin nopeasti liikkuva ninja tuntuu melkein Ninja Gaiden -sankarilta. Teoriassa pelaaja voi pysyä vain yhdessä roolissa, mutta koko peli on selvästi suunniteltu niin, että jotkut haasteet ovat samuraille hyvin kinkkisiä ja ninjalle helpompia, jotkut taas toisin päin.


Ja mikäs siinä, hauska idea tämäkin, mutta itse huomasin, että se ninjalla pelaaminen ei vain oikein sopinut minun makuuni. Se oli liian erilaista kuin se aiempien pelien Nioh-pelattavuus, josta pidin suuresti. Kun sitten vähän väliä piti hypätä rooliin, joka ei tuntunut luontevalta, pelikokemus kärsi. Asiaa mutkistaa se, että ninjalla ja samurailla on omat, erilliset varustevalikoimansa, joten pelaaja saa koko ajan huolehtia siitä, että kaksi rinnakkaista varustesettiä on tuunattu kuntoon, mikä tuntuu jo liialliselta näpertelyltä.

Suurin Nioh 3 -ongelmani on kuitenkin se, että peli on vetänyt vaikeustasonsa aivan överiksi. Nioh 2 oli jo osittain turhankin haastava ja brutaali peli, mutta se on vain alkulämmittelyä Nioh 3:een verrattuna. Viholliset ovat aivan järkyttävän nopeita ja aggressiivisia, vaatien jatkuvasti älyttömän tarkkaa reagointia ja pelin moninaisten mekanismien hallitsemista. Kokemus tuntuu henkisesti uuvuttavalta lyhyissäkin sessioissa. Lisäksi tuntuu myös siltä, että pelin kontrollit eivät ole enää tilanteen tasolla.

Nioh 2:n tavoin eräs keskeinen mekanismi on niin kutsuttu yokai-vastalyönti. Miltei kaikilla vihollisilla on pelaajan kerrasta tappavia superhyökkäyksiä, joista varoitetaan punaisella loistolla. Tarkoituksena olisi tehdä tietty vastaisku loiston aikana, jolloin vihollinen horjahtaa ja on altis kuritukselle. Ongelmana on, että merkittävän osan ajasta tämä ei vain toimi. Animaatiot kyllä pyörivät, mutta vastaisku ei osu, vaan turpiin tulee sen läpi. Ja samanlaista naputettavaa löytyisi muualtakin. Ja ei, kyse ei ole vain siitä, että vanhalla iälläni osaa enää pelata, koska Nioh 3 -keskustelussa useat muut olivat myös huomanneet saman.


Tuloksena on pelikokemus, joka tuntuu liian vaikealta, ja vieläpä väärällä tavalla vaikealta. Ymmärrän toki, että jos tehdään peli tyypeille, jotka ovat pelanneet sarjan aiemman pelin jo läpi, oletuksena on, että vaikeustasoa nostetaan, jotta nämä tyypitkin saavat pelistä haastetta. Mutta nyt tuntuu siltä, kuin Team Ninja olisi tasapainottanut pelinsä vain niitä tyyppejä varten, jotka ovat tahkonneet Nioh 2:ta tauotta sen julkaisusta lähtien. Ja mikäs siinä, jos heillä on kivaa, niin hienoa heidän kannaltaan. Mutta kun minäkin joudun soulsborne-fanaatikkona toteamaan, että nyt meni vähän överiksi, vähänkään kasuaali pelaaja tuskin saa pelistä hirveästi irti.

Ongelmaa pahentaa se, että usein ne kuolemat tuntuvat halvoilta. Kuin ne eivät olisi olleet oma vika, vaan peli olisi bugannut tai huijannut. Tämä ei kannusta oppimaan ja kehittymään, vaan pelaamaan jotain muuta peliä.



Siitä pitää Team Ninjalle nostaa hattua, että teknisesti peli on laadukas. Unreal Engine 5 -roskan aikakautena on valitettavasti noteeraamisen arvoinen juttu, kun peli pyörii pehmeästi ja näyttää hyvältä. Samoin pidän edelleen suuresti siitä, miten tiimi ammentaa inspiraatiota japanilaisesta mytologiasta ja tarjoilee sitten omia versioitaan kansantarujen olennoista. Ne ovat mukavan erilaisia verrattuna useimpien muiden pelien tyyliin ja hauska kilpailuvaltti koko sarjalle.


Tästä huolimatta Nioh 3 on minulle henkilökohtaisesti karu pettymys. Pidin sarjan kahdesta aiemmasta osasta suuresti ja niiden käyrä tuntui vielä olevan vahvan nousujohteinen. Tuntui siltä, kuin Nioh 2:n myötä tiimi olisi saanut palaset loksahtamaan paikalleen ja ollut valmis ottamaan seuraavia askeleita kohti jotain huikeaa. Ja sen sijaan tuloksena onkin kunnon horjahdus.

Tarkoittaako tämä sitä, että peli on objektiivisesti surkea? Ei toki. Team Ninja tekee yhä paljon oikein ja olen iloinen siitä, että hitaampien soulsborne-pelien rinnalla on myös tilaa nopeatempoiselle ja persoonalliselle näkemykselle, joka tuntuu Ninja Gaidenin ja soulsbornen risteytykseltä. Jos runsas haaste ei pelota, Nioh 3 on yhä tutustumisen arvoinen peli, vaikka sen avoin maailma onkin vähän pliisu tapaus. Valtaosa pelaajista tulee kuitenkin todennäköisesti turhautumaan enemmän kuin viihtymään.