Edellinen vuosipäivitys oli iloinen yllätys. Jo aiemmin "klassinen" panssarivaunusimulaattori oli alkanut palvella tappelupelinä, jonka kontrolleissa on enemmän itua kuin Biolania. Tärkeää fiilistely- ja virittelypuolta auttoi ratkaisevasti se, kun mukaan saatiin mahdollisuus liikuttaa kameraa, sillä se lisäsi läsnäolon tuntua ja salli tehdä jotain ylipitkien animaatioiden aikana. Miehet ja naiset saivat viimein mätkiä toisiaan, ja oli muuta pientä, kuten jättien korostamista uudella hahmoluokalla.

WWE 2K26 on lähes täsmälleen sama peli. Jos joutuisin lusimaan joka toisen päivityksen, yllättyisin iloisesti nyt.

Sitä yrittää aina sisäistää vivahteet, joita piisaa. Pelattuani edellistä osaa puolisen vuotta hiipuvalla tahdilla, osasin vähemmän kuin aloittaessani, koska ainoa tärkeä taito on vastaliikenapin näpäyttäminen sekunnin murto-osassa, mihin aika auttaa, kun animaatiot oppii ulkoa. 2K26 ilmeisesti koettaa rajoittaa vastaliikkeitä peukaloimalla hengästymissääntöjä, joten ihmekös pidin rutiinia entistä ahdistavampana: tietokone ei ansaan astu. Noin muuten on haastavaa tunnistaa, mikä on uutta, kun vivahteet unohtaa pelatessaankin.

Oi: introjen aikana saa painaa nappia useammin, jos joku niitä katsoo.

Uusista matsityypeistä "kolmen vaiheen helvetti" ei ole turha, sillä siinä pelataan samoilla energioilla kolme vapaavalintaista haastetta. "Tulinen matsi" näyttää kivalta, mutta pelillisesti kyse on taas rutiinin pitkittämisestä nysväystä vaativalla lopetuksella.

"Mä lopetan" -matsi toimii vitsinä. Sen on tarkoitus kuvata tilanteita, joissa legendaarinen painija pistää kaiken likoon, jolloin hänet sitten mukamas pakotetaan eläkkeelle. Perinteisesti WWE-pelit kärsivät tuskallisen ylipitkistä matseista, joita ei saa loppumaan. Jos tahtoisin sellaisen, tahtoisin valita "Mä lopetan" -tilan: nyt väännetään kunnolla vähintään puoli tuntia? Tahaton vitsi on se, että tilaan on viritelty hieman erilaisia minipelejä, jotka toimivat sen verran "loogisesti", että matsi saattaa päättyä nopeasti. Tilassa ei ole vikaa - verrattuna muihin.

Tykkään tehdä videoita. Tutkittuani miten paljon niitä katsotaan, motivoiduin tekemään tällaisen tiivistelmän tuoreista hetkistä:


Jos kukaan ei enää luekaan, se on hyvä.

Siitä on vuosi, kun kokeilin viimeksi tarinatiloja. En usko vuoteen edes ajatelleeni mitään yhtä kankeaa: kirveellä veistetyt muovipalat pönöttävät kuivaa dialogia mölöttäen ja alikeitetyiltä nuudeleilta näyttävä tukka ruhosta läpi päristen. Tämä ei voi olla vuosi 2026, ajattelin. Asia ei liity tähän peliin suoraan, mutta: kaksi päivää myöhemmin NVIDIA julkisti realistisen DLSS 5 -tekoälyvalaistuksen, joka "jakoi mielipiteet" eli uudisti elämänhaluni ja suututti muut.

DLSS 5 kuulemma vaarantaa pelien taiteellisen vision. Mikä visio on kuminaaman pärinänuudeleissa? Karkeasti sanoen pelit yrittävät saada leffat kiinni. 90-luvulla pahoitin mieleni, kun parantuva resoluutio salli korkealaatuisen 2D-animaation (The Curse of Monkey Island, 1997, oli lupaus Cupheadista, 2017), mutta ala päättikin panostaa 3D:hen aivan liian aikaisin. Nytkö pelaajat sitten fiksoituivat tunkiolta tuoksuvaan 3D:hen?


"Mytologinen" tarinatila muistuttaa hieman enemmän "realistista" tarinatilaa tänä vuonna, mutta mytologinen saari on yhä myös moninpeliareena, joten sen yksinpeliosuuskin voi katketa serveriongelmiin. Naamapalmu näyttää silti samalta molempien aikana.

Kumpaakin tilaa varten pitäisi luoda persoonallinen hahmo vääntäen satoja eri ruuveja. Jos et erityisesti yritä päteä, mutta vilkaiset mahdollisuuksia, siinähän menee vain tunti tai pari per hahmo. Näin vuonna 2026 - jolloin siinä menee minuutti, kun naputtelen kuvia luovalle tekoälylle visioni painijasta, ja siinä 10 sekuntia, kun tekoäly korjaa tunnissa sutaistun ihmistaiteen automaattisesti.

Tuttuun tapaan peliin voi ladata omia tekstuureita. Se tapahtuu samalla nettiselaimella, jolla tekoäly toimii... En oleta, että kukaan ymmärtää, mistä unelmoin, kun on niin selvästi taiteellisempaa sovittaa aitoa naamaa muoviukolle ja jurnuttaa moottorisahaa Texasissa.

Vasemmalla: ihmissaasta päällä (tämä peli). Oikealla: ihmissaasta pois päältä (Nano Banana 2).


Kaikkien parannusten jälkeen se on yhä hyvin subjektiivista, onko tätä hauska pelata vai ei. Oli helpompi sanoa että on, kun kehnommat versiot olivat tuoreessa muistissa.

Rönsyilevä visio lisää subjektiivisuutta. Mistä pitäisi aloittaa? Tarinoitakin loogisemmalta alulta tuntuu aina Showcase-tila. Siinä kansikuvapoika eli nyt CM Punk on mukana kommentoimassa uraansa aidoissa videoissa. Punk on Punk, joten hän tahtoo muuttaa parin matsin kulun. Kiva. Muistan useat matsit. Tämä voisi olla hieno, luova harjoitustila ja prologi, jolla kaikki pääsevät tunnelmaan, mutta tätä ennemminkin kannattaa pelata viimeiseksi.

Heti ensimmäisessä matsissa: suorita erikoisliike yläköydeltä. Ei keskiköydeltä; yläköydeltä. Öh. Climb, R1? Ei. Ohje pitää googlettaa. Yritetään sitten harjoitella tätä kahden tietokoneapinan riehuessa kuin viimeistä päivää. Tämä venyy varttiin. Puoleen tuntiin.

Sehän käy järkeen, että pian nähdään samantapainen yläköysihaaste, kun pääsimme alkuun. Käytännössä koin yrittäväni nuolaista ristiohjainta juuri oikean sekunnin sadasosan aikana roikkuen katosta molemmat peukaloni perseessäni, kun yläköydeltä piti osua seisovaan tietokoneeseen, joka voi halutessaan tehdä vastaliikkeen, väistää tai horjahtaa. Jos jokin on liian helppoa, otetaan siihen minuutin aikaraja, niin pääsemme yrittämään vastaliikettä itse, kun tietokone takoo naamaamme lattiaan 30 sekunnin animaation merkeissä.


Arvosana on puoli tähteä matalampi kuin viimeksi, koska peli on sama. Arvostan näitä aidosti bilepeleinä. Olen ladannut sukulaislasten iloksi typeriä hahmoja, ja toinen (nuorempi!) alkoi oppia olennaisen eli vastaliikkeet riittävän hyvin uhatakseen kunniani rippeitä.

Mitä tulee yksinpeliin, taannuin noin 2-3 vuotta vanhaan tilanteeseen: pelasin eniten taulukkolaskentaa (managerointia; resurssienhallintaa), joka koukutti taas aamuyöhön saakka, vaikka sekin toimii kuten aina ja vaikka tilan tunnistaa keskoseksi kauan ennen kuin sen tajuaa lopettaa.