Juhlan kunniaksi pääsemme monelle herkän aiheen kimppuun – ensimmäisen Rayman-pelin julkaisusta on jo yli 30 vuotta. Ensimmäisen PlayStationin julkaisupelinä sen voi sanoa olleen juuri oikeaan aikaan liikkeellä, ja se jätti näkyvän jäljen pelihistoriaan. Uuden 2D-loikinnan läpimurrolle hetki oli vielä otollinen, sillä vuotta myöhemmin se olisi jäänyt täysin 3D-muotoillun Crash Bandicootin jalkoihin.


Raymanin ensimmäisen seikkailun aikaan olin sen verran pieni, että hyvä kun tutista olin päässyt eroon. Silti se jätti muistijälkensä niin postimyyntikuvastojen, tv-ohjelmien ja koulukavereiden pelihyllyjen kautta. Aloin muistella tarkemmin , milloin törmäsin Raymaniin ensimmäisen kerran ja pienen pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että sitä pelattiin muutamaan otteeseen 90-luvulla televisiossa pyörineessä Game Over -ohjelmassa lauantaiaamun lastenohjelmien jälkeen. YouTubesta löytyikin video vuodelta 1995: Arttu Harkilta äänensä lainanneen legendaarisen Viton vieraana Raymania pelaamassa oli yhä aktiivisesti keikkaileva Movetron.




Pyöreitä vuosia täyttäneen pelin kunniaksi julkaistu juhlapainos kokoaa yhteen pakettiin lähes kaikki alkuperäisen Raymanin versiot, noin tunnin verran alkuperäisten pelikehittäjien muisteloita sekä pienen palan pelattavaa prototyyppiä ajalta ennen pelin varsinaista julkistamista. Pelattavissa ovat samoihin aikoihin julkaistut Atari Jaguar, MS-DOS ja Playstation 1-versioinnit, sekä myöhemmin markkinoille saapuneet GameBoy Color ja Advance -pelit. Kotikonsoli- ja PC-versiot ovat melko lailla kuin yhdestä puusta veistettyjä, joskin Atarin tekniset rajoitteet niin tehon kuin kehitystyön sujuvuudenkin osalta tekevät sen versiosta hieman kankeamman pelattavan. Lisäksi tarkkaavaisille on bongattavissa pieniä pelisuunnittelullisia eroja. Gameboy Colorin versiointi on aivan erilainen peli, kun taas Advance-julkaisu mukailee melko tarkasti alkuperäistä teknisine rajoitteineen. Sega Saturnin versiointia pelipaketissa ei ole, mutta eipä sekään ilmeisimmin paljon eroa PS1:lle julkaistusta pelistä.


Erilaiset versiot eivät sinänsä tuo tavalliselle pelaajalle juuri lisäarvoa, ellei halua virittäytyä pelitunnelmaan mahdollisimman tarkasti omien lapsuusmuistojensa mukaisesti. En näe oikein syytä lähteä kahlaamaan jokaista versiota läpi, jollei intohimona ole kerätä kaikkia pelisaavutuksia (ei koske Nintendo Switch -versiota). Pientä lisäarvoa tuo sen sijaan prototyyppiversio pelistä vuodelta 1992. Super Nintendolle tehty prototyyppi on valitettavasti kokonaisuudessaan nopeasti nähty, eikä siinä ole juuri muuta tehtävää kuin loikkia lyhyt kenttä alusta loppuun todetakseen, että mitähän tässä oikein pitäisi tehdä. Lisäksi DOS-version ohessa on kolme lisäkenttäpakettia, joista kaksi sisältää pelikehittäjien luomaa sisältöä, ja yksi pelaajien kenttäeditorilla tuottamaa materiaalia.


Peliteknisesti eri alustojen julkaisut toimivat mallikkaasti ja mukailevat ajan henkeä niin graafisen ulkoasun kuin kontrollien osalta. Ulkoasuun on tarjolla erilaisia filttereitä, joilla pelin saa näyttämään kuin pelaisi vanhalla tv-monitorilla, tai grafiikan voi skaalata ilman ylimääräisiä kikkailuja nykyruudulle sopivaksi. Äänipuoli sen sijaan saanut pelikansalta noottia – pelin soundtrack ei ole alkuperäinen. Pelikokoelmaa varten taustamusiikit on tuotettu uudelleen Christophe Heralin toimesta. Ne mukailevat osittain melko tarkastikin alkuperäistä, mutta säveltäjälle on selvästi annettu vapauksia poiketa alkuperäisistä kappaleista. Tunnelman ollessa hyvinkin alkuperäisen kaltainen, ei muutos itseäni haitannut.



Kun aikoinaan sain pelin koulukaverilta lainaan, hymy oli lähes korvasta korvaan, mutta nopeasti vaikeustaso kävi liian kovaksi. Juhlan kunniaksi vaikeusaste ei onneksi kaada kenenkään peli-iloa, koska pelissä pystyy näppärästi kelaamaan liipaisimen painalluksella takaisin siihen hetkeen, kun kaikki oli vielä hyvin. Peli on edelleen haastava, mikä osin johtuu lähelle pelihahmoon sidotusta kamerakulmasta. Nopeasti etenevässä tilanteessa esteet tulevat usein niin nopeasti ruudulle, ettei yllättäviin tilanteisiin osaa reagoida tarpeeksi nopeasti. Sormilta vaaditaan jatkuvasti myös äärimmäistä tarkkuutta. Kelaustoiminnolla voi sitten huijata mielin määrin tehden pelikokemuksesta itselleen sopivan. Muuten pelissä huijaaminen onnistui ainakin pääosin entiseen malliin – suurin osa testaamistani vanhoista koodeista ja salasanoista toimivat.


Syvemmin pelin historiasta kiinnostuneille tarjoillaan pelikehittäjien videomuotoisia muisteloita niiltä ajoilta, kun peli-idea vasta muhi miekkosten mielissä. Mitään kovin yllättäviä sankaritarinoita ei ole tarjolla, mutta olihan se mielenkiintoista kuulla esimerkiksi, millaisia haasteita pelin julkaisun kynnyksellä eteen sattui, deadlinen ollessa tiukkaan määritelty – Playstation-konsolin julkaisuun oli ehdittävä. Lisäksi tarjolla on konseptitaidetta ja itseäni ehkä lämmitti eniten, kun pääsi koluamaan alkuperäisten pelien skannattuja ohjekirjoja.

Peliä on helppo suositella kaikille, joille 2D-tasoloikinta maistuu. Vanhempi polvi lämpenee seikkailulle varmasti, mutta tuoreempaa yleisöä ajatellen remasterointi tämän päivän grafiikoilla olisi ollut paketin kruunu. Sen puutteesta huolimatta Rayman on tänäkin päivänä toimiva ja haastava loikintaseikkailu, jonka viehätys ei ole kadonnut vuosikymmenten aikana.