Tuorein sisältö

Café de Flore

Ensi-ilta: 24.08.2012
Genre: Draama
Ikäraja: 12
Jari Tapani Peltonen

25.08.2012 klo 18.30 | Luettu: 3739 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Itsekin olen kuvaillut kiehtoviksi taide-elokuvia, joiden temppuileva kuvasto ja hämärä sanoma saavat katsojan rakastumaan omiin syvällisiin hajatelmiinsa; pöhköihin tulkintoihinsa. Café de Flore antaa pöhköimmän mahdollisen tulkinnan valmiina loppupuolella, muttei niin lopussa, etteikö elokuva ehtisi virallistetussa pöhköydessä rypeäkin. Café de Flore toimii - muun muassa - itsensä parodiana. Kun kohteliaasti pidättelin kikatusta näytöksessä, en tahtonut nauraa vain elokuvalle, vaan itsellenikin, koska aiemmin "uskoin ymmärtäväni" miksi tämä on "suurta taidetta". Toki olen sitä mieltä, että ajatuksia herättävä sotku on elämys, mutta kiehtovaa on sekin, kun hoksaat sittenkin vain eksyneesi taidemuseon vessaan juuri kun aloit ymmärtää modernia tilataideteosta.

Café de Flore seuraa kahta tarinaa. Antoine on keski-ikäinen tiskijukka, jolla on kaikki ja liikaa. Tyttäriensä äidin hän on hylännyt toisen naisen tähden. Hänelle ei tapahdu paljoa, hänet lähinnä esitellään. Sukulaiset eivät vielä hyväksy uutta hoitoa. Täysin mies ei ymmärrä itseäänkään. Oikeita ihmisten ongelmia hänellä ei ole, mistä johtuen päähenkilön titteli alkaa valua ex-vaimolle, joka ei ole päässyt tilanteen yli. Ongelmat ovat samaistuttavia toisin kuin ratkaisut.

Toisen tarinan keskiössä on pikkupoika Laurent, jolla on Downin syndrooma. Äiti tekee kaikkensa, jotta Laurent saisi ja osaisi elää tavallista elämää. Kun Laurent kiintyy hellyyttävän vahvasti Down-tyttöön, hänen ja iäkkäämmän häntäheikin tarinat alkavat peilautua toisiaan vasten. Ensimmäinen merkittävä kysymys herää. Yrittääkö elokuva selittää, että tosirakkaus on tosirakkautta, joten joskus pettäminenkin on hyväksyttyä, vai onko elokuvan kanta se, että puolison pettäminen on samantapainen asia kuin kehitysvammaisuus? Valitsin jälkimmäisen tulkinnan - pukeille ja hutsuille jätän sen toisen. Niin, sehän se on taidetta, kun vastakkaiset tulkinnat ovat yhtä hyviä tai naurettavia.

Antoinen elämää käsitellään kattavammin, mikä on suuri sääli. Laurentin nuorella näyttelijällä Marin Gerrierillä on Downin syndrooma. Hänen ja äitiä näyttelevän Vanessa Paradisin vuorovaikutus on luonnollisella tavalla herkkää ja haikeaa: tällaista taidetta ymmärretään maalaisjärjelläkin. Antoinella kun ei oikeasti mitään tekemistä ole, hän pyörii hidastettuna uima-altaassa ja soittaa klubisontamusiikkia ja hipelöi alastonta naisvartaloa veistoksellisesti asettuneena. Kanadan ranskalaiset ovat tämän askarrelleet. Montrealiin ja Pariisiin tämä sijoittuu. Kieli on ranskaa ja kuvastossa, leikkauksessa, värikorjauksessa, seksissä, tavassa jolla kertojaa käytetään ja teennäisyydessä on vahvoja ranskalaisen elokuvan väreitä. Temppuilu on usein aistikasta ja nautittavaa, mutta ei mainittavissa määrin omaperäistä.

Paradis on vangitseva peripatonkimaisella tavalla. Kaunottareksikin häntä voidaan kuvailla, mutta mainittakoon, että hänen hampaidensa väli on persoonallinen pintavirhe, joka auttaa häntä näyttäytymään sisukkaana pikkuoravana, jonka voima tulee sisältä. Isoin ongelma ei ole se, miten naurettavasti tarinat päätellään, vaan se, ettei Antonion tarinaan ole kehitetty ylimääräistä koukkua, johon todella kiinnittyä, ei edes hampaiden välin kaltaista sellaista. Vaikka Antonion osuuksissa on ansionsa, ovat ne loppujen lopuksi yhdenlaista provosointia: taasko joudumme katsomaan tätä?

Café de Flore voisi olla "vuoden paras" ja "huonoin elokuva" yhtäaikaa, tai siis: tuntua sellaiselta katsomishetkellä luultavasti lähinnä minun mielestäni. Kuvan ja äänen lumovoimaan ja tarinoiden yhdistymisen tekemään vaikutukseen luotetaan liikaa. Tyhjäkäyntiä esiintyy, eikä peruspätevyydestä ponnisteta kohti moniakaan selkeitä huippuhetkiä.


Elokuvatraileri Filmtrailer.com in kanssa

V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Urhea... The Raid: Redemption... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova