Ainahan se on mielessä. Joskus sen sanonkin: tykittävimmät toimintafilmit taotaan Aasiassa. Indonesialainen The Raid: Redemption (Serbuan maut) on merkittävä jytky jopa maanosan tasoon nähden, joten ilosanoma tavoittaa suomalaisetkin nyt eikä pääsiäisenä 2018. Pahis nauttii niskalaukauksista. Hyvis pussaa vaimon masua. Heillä siis on eroja. Asiaan: kun poliisien erikoisyksikkö iskee pahiksen isännöimään kerrostaloon, kaikki menee pieleen. Budjetti on suomalaisten draamojen luokkaa, mutta lopputulos on ratkaisevasti tyydyttävämpi kuin lähes sata kertaa tyyriimpi The Expendables 2, joka sekin erottuu edukseen länsimaisesta keskinkertaisuudesta.

Nyt tulee sanoja: kiihkeä, brutaali, hikinen, tuskallinen, säälimätön. Lattioita ei ole lakaistu, seiniä ei pyyhitty. Poliisit ampuvat aseettomiakin jos tekee mieli. Monet vammat eivät kaada uhreja heti, vaan porukka sotii ikään kuin henkensä edestä. Julmuutta ei peitellä. Muutamat leikkaukset seuraavaan kohtaukseen kun jollekin on käymässä ohraisesti vain korostavat karuutta: jos et itse aio järkyttyneenä kääntää katsetta, elokuva näyttää mallia pari kertaa. Sievistelevät PG-13-elokuvat kuten James Bondit ja makeilevat komediat kuten The Expendables 2 ovat moraalittomia vääristellessään väkivallan merkitystä! Tuo oli innostunut kaksinaismoraalinen lausunto. Väkivaltaa katsotaan, koska olemme apinoita, mutta kun väkivallan avulla luodaan kouraisevia tunnelmia, voimme viisastella, että tällainen taide muistuttaa väkivallan olevan tosi tuhmaa.

Päähenkilö on pahvia. Näyttelijä on valittu fyysisten taitojen perusteella. Kuitenkin hän vähitellen ansaitsee tulla kannustetuksi niiden tunnelmien vuoksi. Kaaos luodaan yhdistelemällä uskottavuutta ja älyvapautta silmää räpäyttämättä. Nopeat koruttomat kuolemat ja haavoista pursuava visva ovat sotaelokuvien temppuja, mutta hupsista vaan, kohta ninjapoliisi tekee showpainiliikkeitäkin piestessään viidakkoveitsellä huitovia huumehörhöjä. Tämä on parasta hienoutta.

Suoraviivaisinkin pätkä tarvitsee hieman viitteellistä sisältöä. Tässä aasialaiset eivät onnistu keskitasoa paremmin, mutta The Raid: Redemption onnistuu. Joutavaa tarinaa ja hahmoja en sanalla kiittäisi, jos tämä olisi jännäri, mutta vaatimukset muuttuvat, kun toiminnan ja hidastelun suhde on päinvastainen kuin yleensä. Miksi ratsia on käynnissä ja mikä siinä mättää, tämä selitetään jaarittelematta. Jännitteitä syntyy. Tapahtumaympäristölle rakentuu sielu. Poliiseja on parikymmentä ja pidätettäviä pahiksia on vain kolme, mutta talo on täynnä epämääräistä sakkia, joista jokainen ei ole psykopaatti. Skenaariossa on samoja sävyjä kuin uutisessa slummimassojen ja mellakkapoliisien yhteenotosta, paitsi ettei näillä kytillä ole kumiluoteja. Sanomaa en etsinyt, tahdon vain kiitellä johdonmukaista kokonaisuuden virittelyä.

The Expendables 2:n ollessa toimintafanien lähimuistissa, kysyn: ketkä siinä todella todistivat olevansa toimintaelokuvan tekijöitä? Hyväksyttäviä vastauksia on muutama, mutta monet huippuhetkistä olivat lyhyitä. Usein elokuvassa vain käveltiin aseen kanssa haavoittumattomana. Joo, oli se kivaa: toiminnasta jopa sai selvää. Jos The Expendables 2 on mannaa taivaasta, The Raid: Redemption on varmaankin messias: fyysisesti lahjakkaat näyttelijät turmelevat toisensa ajan kanssa kameramiesten vauhkoillessa heidän mukanaan huomio tiukasti olennaisessa. Rymistely on kekseliästä. Rajoitetusta ympäristöstä otetaan paljon irti. Tunnelma vain tiivistyy, kun kaaoksesta siirrytään kissa- ja hiirileikkiin. Tällaisten elokuvien pitäisi olla tällaisia. Femma on varattu omaperäisille yllätyksille.