Tuorein sisältö

Yön eläimet

Ensi-ilta: 02.12.2016
Genre: Draama, Trilleri
Ikäraja: 16
Jari Tapani Peltonen

01.12.2016 klo 19.00 | Luettu: 3924 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Jake Gyllenhaal ja Isla Fisher ajelevat keskellä yötä erämaassa, kun hihittelevät heinäkengät ilmestyvät viereiselle kaistalle uhoamaan. Ikävyyksiä tapahtuu. Michael Shannon näyttelee teksasilaista poliisietsivää, joka aikansa muikisteltuaan ottaa tapauksen henkilökohtaisesti. Tästä leffa kertoo, tai ainakin se käyttää tähän eniten aikaa. Miksi elokuva alkaa pitkällä otoksella 150-kiloisesta alastomasta tädistä, joka tanssii niin, että löysä iho poukkoilee puolen metrin päähän luista? Ensimmäinen ajatukseni oli se, että homo-ohjaaja Tom Ford yrittää tuhota heteromiesten seksuaalisuuden ja onnistuu hienosti.

Gyllenhaal näyttelee myös kirjailijaa, joka on naputellut sen simppelin erämaajännärin. Emme tätä hahmoa juuri näe, mutta hän lähettää käsikirjoituksen ex-vaimolleen Susanille, jolle hän on tarinan omistanut. Susania näyttelee Fisherin identtinen kaksoisolento Amy Adams. Susan on varakkaaseen sukuun syntynyt tylsistynyt daami, joka vaikuttaa taidepiireissä, mutta on menettänyt kiinnostuksen läskidaameihin ja semmoiseen. Ex-miehen kioskipokkari sen sijaan on taidetta, josta hän löytää merkityksiä. Yön eläimet (Nocturnal Animals) on periaatteessa taide-elokuva, joka osoittaa, että halvasti provosoiva roskaviihde voi olla sisällökkäämpää kuin korkea taide. Tämä on loistava vitsi. Leffa ei ole erityisen mutkikas, mutta oivaltamisen iloa tarjotaan sen verran, että hymyilyn lopettaminen oli haastavaa.

Susan esitellään päähenkilönä, mutta "tuplafiktiiviseen" kertomukseen teos panostaa. Sen lomassa nähdään Susanin mielentilaa avaavia otoksia ja takaumia. Susan mainitsee kohdelleensa ex-miestä kaltoin ja syyllisyyden tunteet näkyvät. Onko hänkin jännärissä? Millä tavalla romaani perustuu todellisuuteen? Leffa on jännittävä, koska erämaajuonella on jokin merkitys Adamsin ja Gyllenhaalin uskottaville hahmoille. Gyllenhaalin kaksoisrooli luo vaikutelman, että oikea ihminen on eksynyt pokkariin. Koin etsivä Shannonin olevan Roger Rabbitin tyylinen kärjistys valitun lajityypin perinteistä.

Tämä on hyvä tilaisuus kommentoida yleistä väittämää, jonka mukaan kaikki tarinat ovat samoja. "Konflikti vie sankarin pois mukavuusalueelta ja pakottaa sopeutumaan, joten hän muuttuu." Tällaiset ja tarkemmat huomiot tapaavat olla rajoittunutta tiedemiehen logiikkaa. Tarinat ovat filosofiaa: "tarina" ei ole tapahtumasarja, vaan merkityksien summa. Yön eläimet rakentaa kliseisen tarinan avulla tunnelatauksen, joka kommentoi todellista tarinaa. Tavallaan tarina on se, että "menneisyyden aaveet vievät Susanin pois mukavuusalueelta ja pakottavat sopeutumaan", mutta paljonpa järkeä pelkistämisessä on, kun tarina kommentoi taiteen merkitystä ja ihmismielen toimintaa; minäkuvaa, alitajuntaa, tunteita. Kuka hemmetti huokaisee jokaisen tarinan jälkeen, että "taas konfliktiin reagoitiin"? Toki rakenteella ja rytmillä pitäisi leikkiä enemmän, kuten tämä leffa tekee.

Tom Ford on muotisuunnittelija, jonka ensimmäinen ohjaus A Single Man sai kiitosta. Tunnelmoiva homodraama saattaa vedota taideyleisöön laajemmin kuin kuvainnollista perseilyä (mustaa huumoria) hetkittäin harrastava jännäri, mutta eivät palkinnot yllättäisi. Leffa on hyvin luonteva outona ja arkisempana. Laardi-lambada vihjaa, että tiedossa on silkkaa savukiekurointia, mutta kokonaisuus on yksinkertaisesti tyylikäs ja itsevarma. Kun esimerkiksi kiitelty True Detective harrasti muodollista pätevyyttä ja vihjaili, että tarinassa on pointti, onnistuin kyllästymään, koska dekkarit ovat käyneet tutuiksi. Gyllenhaalin vilpittömät silmät ja Adamsin hienostunut naamavärinä sen sijaan vangitsivat huomion heti.


V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Vader - The Empire... Metallica - Hardwire... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti

54484

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova