Veikkaan Wes Andersonin olevan lempeä nörtti, vaikka hänen hahmonsa ovat joskus äkkipikaisia, mikä muistuttaa siitä, kuinka joviaali punkero hyökkäsi kimppuuni ala-asteella kesken ryhmätyön johtuen väärinkäsityksestä. Jos tökkäisin Andersonin nukkekotia, haastaisiko hänkin painimatsiin hampaat irvessä? Mies käyttää ihmisiä kuin nukkeja pikkutarkoissa asetelmissaan, joten animaatio on hyvä genre hänelle. Stop-motionissa on aina kyse elottoman herättämisestä henkiin (siksi monet ovat kauhukomedioita) ja silti Anderson on Kekseliään ketun ja Isle of Dogsin myötä kehittänyt oman tyylin, joka näyttää saatanalliselta taksidermialta.

Isle of Dogs on autistisin elokuva, jonka olen nähnyt aikoihin. Mieti nyt tätäkin: japanilaiset päättävät hankkiutua eroon koirista kuin saksalaiset juutalaisista. Liikkeellä on propagandaa koirien saastaisuudesta ja ne kootaan ensin saarelle (ei sentään Madagaskariin) ja myöhemmin tuholeireille. Ei hätää?! Keltaisia, sössöttäviä hattoro hirohito -japanilaisia kuritetaan sienipilviräjähdyksillä! Jokin ohjaajan sisäisistä äänistä jäi sisälle.

Andersonin luottonimet kuten Bill Murray artikuloivat koirina niin raukeasti, ettei useimmilla nimillä ole väliä; Jeff Goldblum äänitti osuutensa puhelimessa. Bryan Cranstonilla on hieman vivahteikkaampaa tulkittavaa kulkukoirana, joka vastustaa ihmisten mielistelyä. Asenne tulee ajankohtaiseksi, kun Atari-poika saapuu kaatopaikkasaarelle etsimään lemmikkiään. Kun poika ja koirat kävelevät eteenpäin, kulkurin asenne kehittyy. Tämä on se tärkeämpi tarina.

Japania puhutaan ilman tekstitystä. Ihmisten osuus muistuttaa - tarkoituksella - pimeällä 80-luvulla näkemiäni roskapiirrettyjä, joissa suomentaja puhuu dialogin päälle. Koirien arvoa tämä korostaa. Ihmiset vertautuvat South Parkin "Shitty Wok" -mieheen, sillä sekin on virallista, ettei South Park voi olla rasistinen, vaan vain väärinymmärretty. On tarkoitus ymmärtää mm. nokkelat viittaukset japanilaiseen kulttuuriin, mutta jos ajatus on vapaa, lienee sallittua pitää ohjaajaa jännittävänä savantina. Yllättyisinkö, jos japanilainen kaveri kiehuisi raivosta ja selittäisi, että japanilaiset hahmot haukkuivat itseään vinosilmiksi koko leffan ajan? Yllättyisinkö, jos hän päinvastoin hymyilisi leveästi ja nauraisi päin naamaani, kun väitän ymmärtäneeni eleistä, mitä japanilaiset tarkoittivat?

Anderson todennäköisesti rakastaa koiria. Isle of Dogs = Ail of dogs = I love dogs. Siitä huolimatta tai johtuen koiria on potkittu hänen elokuvissaan niin ahkerasti, että siitä on kirjoitettu kolumneja. Samassa hilpeän nyrjähtäneessä hengessä hän rakastaa nyt japanilaisia.

Kaatopaikan uroskoirat ovat turhapuroja. Ainoa alkupuolen narttu on siisti ja muodokas Scarlett Johansson ja hänen panemisensa tulee heti puheeksi. On hyvä tilaisuus sanoa, että minäkin rakastan japanilaisia huolimatta hokemastani, jonka mukaan Japani on muita maita edellä kehityksessä, jossa nämä pervot seksifantasiat johtavat ihmiskunnan sukupuuttoon. Narttu saa feministikohtauksen, ennen kuin hän katoaa, joten se on olevinaan OK, että seuraaviakin naisia käsitellään synnytyskoneina ilman romansseja. Missä vaiheessa Anderson julistettiin renessanssimieheksi? Hän kirjoitti näitä aluksi Owen Wilsonin kanssa.

Animointi on persoonallista ja kun taksidermiapiskin silmiin saadaan kosteutta, suoritus on herkempi kuin Andersonin oikeilla ihmisillä. Kävelyjuoni on simppelin sympaattinen ja sen päälle oksennettu taustatarina huvittaa niin luonnostelmallisuudellaan kuin mutkikkuudellaankin. Vahvalla tyylillä Anderson viestii, että hän tietää, mitä hän on tekemässä, tiesipä hän tai ei, joten ohjus hampaassa ja vakavalla naamalla lausuttu latteus menevät läpi asiayhteydessä. Ei ole tyhjiä hetkiä: pureksittavaa riittää. Leffa on niin ruma, että se on kaunis ja säveltäjä Alexandre Desplatin kumina ja humina viettelee tunnelmiin, joten elämys on kaikkinensa omanlaisensa ja ison kankaan väärti.