Ei ole pakko ajatella tätä banaalina agenttijännärinä; ei aluksi. Jennifer Lawrencen mukaan Red Sparrow oli voimaannuttava haaste vaatiessaan aksentin ja tanssimisen opettelua ja alastomuutta. Lawrence vältteli nakuilua uran alussa ja otti raskaasti nettiin vuotaneet alastonkuvat. Vuodon jälkeen hän on vilauttanut rintaa elokuvassa mother! ja nimenomaan kohtauksessa, jossa hänen viattomana ihmettelevä hahmonsa häpäistään provosoivasti. Red Sparrowissa Lawrence näyttelee venäläistä balettitanssijaa, jolta viedään kyky tanssia. Jatkossa hänen seksuaalisuuttaan halutaan riistää, mutta vähintäänkin Lawrence itse oppii pelaamaan omilla ehdoillaan? Kieroutuneesti tirkistelykriittinen metafiktio on sitä väkevämpää, mitä paremmin ymmärrät Lawrencen olevan entistä timmimmässä kunnossa.

Lawrence on haarat levällään. Hän ei halua, mutta jos haluat häntä, hän ei ala pyllistelemään, vaan hän katsoo, mitä teet. Joko seisoo, kysyy hän kylmästi. Tämä on vähemmän viiltävää, kun tarinan on tarkoitus toimia oikeasti ja Lawrence on yhä kylmä möllöttäjä - yhä ja taas, vaikka räiskyvyys on hänelle luontevinta. Lawrence työskentelee neljättä kertaa Nälkäpeli-ohjaajan kanssa (pidän useimpia osia katsottavina ja viimeistä tökerön vetelänä) ja toivon ainoan syyn olevan se, että tuttu ohjaaja toi turvaa. Kun ajattelin ikävinä ja intensiivisinä hetkinä, että "vihdoinkin", en juhlinut negatiivisuutta, vaan sitä, että Lawrence koetti näytellä. Aksentti on melko kamala. Aksenttiulkomaalaisuudesta voitaisiin luopua nyt, kun kukaan ei saa näytellä kuin itseään.

Jäykkä, ääri-isänmaallinen seksiagenttikoulu on uskottava kuin Ivan Drago, jonka paluuta toisaalta odotan. Alastomuus ja julma väkivalta purskahtelevat ja vaikka en jenkkikriitikoiden tavoin hihittele joka kikkelille, olisin tarttunut tahattoman koomiseen tasoon ilman metatasoa. Ballerina on teoriassa sairasta äitiään ajatteleva tyttönen. Käytännössä hän syntyi väkivaltaan taipuvaiseksi terminaattoriksi. Koulutusjakson käytännön merkitys on nöyryyttävyys: hän alleviivatusti osaa hommat jo.

Korkea-arvoisen KGB-setänsä värväämä tähtiballerina on uskottava salaisena agenttina kuin James Bond. Budapestissä pohditaan pian, kuka vedättää ketä. Joel Edgertonin CIA-agentille on selvää, että ballerina saattaa suostua loikkariksi ja kaikille on selvää, että pari minuuttia yhdessä vietettyään mies & nainen saattavat olla tunnekuohun sokaisemia. Kliseitä seurataan avaruusolentomaisesti, eli ymmärtämättä, miksi ne ovat kliseitä. Tämä näkyy jo aloituksessa, joka perinteikkäästi leikkaa yhteen mahtipontisen taide-esityksen (ballerinan onnettomuuden) ja agenttikiihkoilun (CIA-miehen mokan). Tuotantoarvot ja hyvä tahto saavat alun menemään läpi, mutta hahmoesittelyt on silvottu yhteen vain koska tiivistäminen tuottaa vaikeuksia. CIA-miehestä halutaan miespäähenkilö, vaikka pullamössöjannun ontto näkökulma on daamin ontosta näkökulmasta pois. Vain sankarittaren itsetunnolla ja tulevaisuudella on teoriassakaan väliä.

KGB-setä on Putinin mällistä tehty koeputkiaikuinen ja lännestä puhutaan pahaa samalla, kun omat uhataan tappaa. Venäläiset ovat kyynisiä hirviöitä, amerikkalaisten tarkoittaessa hyvää tunteella. Nolo propagandan maku on omanlaisensa saavutus, kun aito Venäjä kerjää kritiikkiä. Venäläinen seksiagentti pidätettiin Yhdysvalloissa juuri, enkä löydä filkasta mitään, mikä selittäisi tai inhimillistäisi uutisen normaalilla, keksityllä mutta kiehtovalla tavalla. Entinen CIA-agentti vastaa alkuperäisromaanista, mutta leffan voisi kirjoittaa skotlantilaisen Bondin seikkailut nähtyään.

Eroottisen trillerin saa toimimaan jo terävällä tyylillä, jo silmäkulman pilkkeellä. Näkyvästi ristiriitaiset himot pukisivat tarinaa lahnasta, nallesta ja riistäjistä. Vaikka jokin oletukseni olisi puppua, tuntisin yhä, että leffa on tehty vääristä syistä. Metafiktiiviset ja venäläisvastaiset tasot huipentaisi tyydyttävästi lähinnä käänne, jossa punainen pulu pääsee pieksemään sitä 400 paunan hakkeria, joka oletettavasti murtautui hänen kuviinsa ja Trumpin mukaan vastaa rikoksista, joista Venäjää syytetään.