Itsetietoinen aikaluuppikomedia puhuu ilmeisestä itse. Päiväni murmelina -kopio tämä on. Jo alkutekstien aikana on selvää, että saman päivän toistaminen sallii kiinnittää huomiota pieniin täydellisiin asioihin ja muuhun. Nuori hymypoika Mark on rennossa vaiheessa, jossa toisto voi turhauttaa, mutta projektit kuten nätin tytön viettely-yritykset pitävät kiireisenä. Hänen pitäisi olla kurssilla tulevaisuutta miettimässä, joten aikalisä on lahja, vaikka luuppi voi symboloida sitäkin, ettei nuori usko tulevaisuuteen, mainitsee leffa ohimennen.

Paljastuu, että toinen tyttö Margaret on samassa luupissa. Tuttavuutta pitää hieroa ja Mark tiedostaa hormonitoimintansa. Sekin sanotaan suoraan, että kahden hengen luuppi on sama skenaario kuin autiosaari tai maailman viimeiset ihmiset... Nyt on jo pakko keksiä "yksinoikeussisältöä".

Leffa on kevyempi kuin nuorten melodraamat tyyliin Tähtiin kirjoitettu virhe, mutta aikaluuppi on vain mauste. Saman voisi kertoa tarinassa, jossa tuuliajolla oleva poika yrittää ymmärtää, miksi uusi naapurin tyttö kiikkuu nihkeän ja rennon asenteen välillä. Luuppi ei tule vilpittömyyden ja herkkyyden tielle, ja olen nykyään liian kyyninen arvostellakseni videopelisivustolla luupittoman teinidraaman, joten hienoa.

Mark kokee hallitsevansa päivän. Hän jelppii muita, vaikka kaikki nollaantuu. Epäuskottavasti hän piirtää aamuisin kartan listatakseen kauneuden, kuten kilpikonnan tienylityksen vuoksi pysäytetyn liikenteen ja duunarin soittamassa pianoa. (Tämäkin hoituisi ilman scifiä; monissa tarinoissa väitetään, että "täti syöttää sorsia joka torstai", jne.) Mark veikkaa, että kaiken kauniin löytäminen voi päättää luupin. Margaret lähtee mukaan varauksin.

Seuraa kevyttä romanttista komediaa. Kun nuoret jaksavat intoilla lentävien muovipussien runollisuudesta (katso American Beauty), vaikkei mistään koidu seuraamuksia, ylilyönnitkin luonnollisesti ovat hillittyjä. Se toimii scifinä, kun he pohtivat luupin luonnetta nörttimäisesti, vaikka sellainen sekoittuu puhtaaseen satulogiikkaan. Leffa menee nopeammin asiaan kuin Murmeli, jonka teemoille löytyy silti käyttöä myöhäänkin. Se on sievällä tavalla oivaltavaa, jos niin sovitaan. Tiedät mikä on Bill Murrayn karikatyyrimäinen ongelma. Tässä tapauksessa asiaa saa hitusen arvailla.

Itse olisin vielä tylsempi luupissa. Hienoin asia olisi se, että kiusalliset sosiaaliset tilanteet voisi välttää ja potentiaalisesti antoisista sellaisista voisi yrittää ottaa kaiken irti. Kukaan luuppiopetuksen saanut ei voi olla yhtä huomaavainen jatkossa ensinnäkin koska vain yliluonnollinen perkele tietää, milloin ihmiset ovat avoimia huomaavaisuudelle. Kun luupissa on toinen, joka ei salli uusintoja, ajatusleikin luontainen traagisuus terävöityy.

Lievä temppuilu lopussa sen sijaan ei yllätä tai ylennä kokonaisuutta, vaan maaliin köpötellään siedettävästi. Tylytyksen tynkää tarvitaan, sillä tunnen ajautuneeni teoksen puolelle. Mielestäni tyydyn pieniin kauniisiin asioihin, mutta se on kosminen vitsi, kun tylytän noin kaikkea kokiessani, että studiopomot vain liimailevat vanhojen käsikirjoitusten palasia yhteen. Tämäkin leffa koostuu kierrätyksestä ja kertoo kauniista ihmisistä ja "ensimmäisen maailman ongelmista", mutta löysin tarinankertojan äänen, joten tunsin jotakin, simppelisti.