Tuorein sisältö

Mamma Mia!

Ensi-ilta: 18.07.2008
Genre: Komedia, Musikaali
Ikäraja: Ei tiedossa
Jari Tapani Peltonen

17.07.2008 klo 11.00 | Luettu: 9722 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Jos maailmassa on yksi legendaarinen bändi, jonka suurimpien hittien pohjalta pitäisi ehdottomasti väsätä maailmanluokan näyttelijöiden tähdittämä miljoonabudjetin musikaalispektaakkeli, se on epäilemättä, ilman muuta Manowar. Mutta ei ABBA:ssa mitään vikaa ole, ABBA on oikein hyvä valinta, sillä varsin monet ABBA:n ikivihreistä kertovat selkeän tarinan selkeällä tunnelatauksella. Kun ensimmäistä kertaa kuulin lavamusikaalista Mamma Mia, näin heti päässäni kuinka tietyt biisit kääntyvät kohtauksiksi, vaikken tiennyt mistä mokoma kertoi. Nyt elokuvaversion nähtyäni kysyn, että onko aivan varmasti osuvaa muistella ABBA:n tuotantoa brittien ja jenkkien toimesta Kreikan saaristossa? Olisi osuvampaa, jos Mamma Mia olisi Ruotsin junttimaisimmilla näyttelijöillä toteutettu pieni ja sievä pala naapurikansamme sielunmaisemaa.

Kuvittele mielessäsi kliseisellä tavalla söötti nuori blondi ruotsalaistyttö. Kansalaisuudesta huolimatta juuri sellainen on Sophie (Amanda Seyfried). Hän asustaa äitinsä Donnan (Meryl Streep) idyllisessä, epäsuositussa hotellissa ja on menossa naimisiin komean kreikkalaispojan kanssa. Sophien isän henkilöllisyyttä ei tiedä kukaan. Ovela likka onkii mamman päiväkirjasta tietoonsa kolme ehdokasta (Pierce Brosnan, Colin Firth ja Ruotsin oma poika Stellan Skarsgård), jotka hän myös kutsuu juhliinsa. Tässä menee vartti. Loppuelokuva käytetään ennalta-arvattavien ihmissuhdesotkujen setvimiseen laulamalla. Oleellisinta on periaatteessa se, että muinoin villistä Donnasta on tullut takakireä nyyhky, jolla ei ole mani-mani-mania eikä hani hania.

Streep on samaan aikaan sekä elokuvan sielu että sen ärsyttävin puoli. Leidi on aina karismaattinen ja rakastettava - mutta koetukselle rakkaus pistetään, sillä muori näyttelee yli pahemmin kuin urallaan aiemmin yhteensä. Tämä on ohjaajankin vika, mutta räikeämmin Streep sössii kuin muut. Musikaalissa saa olla niin riemukas meininki, että kaikki ruumiinulokkeet vatkaavat ja välillä kiljutaan, mutta sekoilu ei tee musikaalia, tai paranna sitä, jos sekaisin ei olla tyylillä (katso Hairspray). Ihanteellisesti musikaali toimii niin, että kun puolivälissä yksi alkaa laulaa ja pian kaikki kadunlakaisijoita myöten tanssivat, katsoja tuntee hetken ajan tämän olevan aidompaa kuin itse elämä; Mamma Mian tällaisessa kohtauksessa tulee lähinnä mieleen, että helevettiäkö kaikki alkoivat ABBA:a vetämään?

Samaa materiaalia teatterissakin ohjannut Phyllida Lloyd on aivan liian teatraalinen, enkä näkemättä usko, että alkuperäisesityskään on kovin kummoinen. Hittejä käytetään hyvin vaihtelevalla menestyksellä. Joskus kun sitä oikein odottaa tiettyä osuvaa kappaletta, soimaan pärähtääkin toinen viisu, jonka tarinaan tuomaa sisältöä ei välttämättä ole alustettu mitenkään, jolloin kohtaus tuntuu juuri siltä "ABBA:n vetämiseltä", eikä musikaalinumerolta. Tarinan ongelmia vain korostaa se, että ainoa hersyvän hauska numero ei liity tarinan jännitteisiin mitenkään. Siinä Donnan kaveria tulkitseva rouva Christine Baranski ottaa seksikkään diivamaisesti luulot pois puolta nuoremmasta klopista tyyliin "better slow down boy, that's no way to go – does your mother know?".

Irrallisia viihdyttäviä ja ihan hymyilyttäviäkin kohtauksia ja näyttelijänsuorituksia elokuvasta löytyy, mutta ilman liimaa joka pitäisi kaiken edes jotenkin kasassa, lopputulos on tylsä puuduttavissa määrin. Kun Streep alkaa tärkeässä kohtauksessa tunnelmoida The Winner Takes It All:in tahdissa (kuten tarinan huomioon ottaen on selvää), olisi vaikeaa olla liikuttumatta näyttelijän karheansurullisesta tulkinnasta. Kuitenkin Streep jatkaa kädellä sutimista sivuilleen kuin pakkoliikkeistä kärsien... Jos tämän kaltaiset kipaleet esitettäisiin ammattitaitoisemmin ja jos sellaisia klassikoita kuin Dancing Queen ja Waterloo käytettäisiin edes etäisesti fiksulla tavalla, eittämättä tunteilisin kuorossa keski-ikäisten naisten kanssa, joille filmi on herttaisen selkeästi suunnattu. Nostalgiamammat olisivat ansainneet parempaa.

V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Sara - Veden Äärelle... Batman: Gothamin rit... >

Keskustelut (4 viestiä)

Raat0

Rekisteröitynyt 11.04.2007

17.07.2008 klo 13.01

Komppia Manowar-musikaalille.
azorblade

Rekisteröitynyt 12.12.2007

24.07.2008 klo 23.11

Musikaalien ystävänä odottelin kohtalaisesti ko. leffalta. Varsinkin alkupuolella laulannat oli, kuten JTP arvostelussaankin tuo esille, liian paljon vain laulujen vuoksi. Niillä ei viety tarinaa eteenpäin, muuta kuin väkinäisen verran. Mutta ehkä väkinäisyys loppui tai rytmi tarttui allekirjoittaneeseen siinä määrin, että loppua kohden meininkin oli kohdallaan. Tähän mennessä kesän pirtein komedia, jos musikaaleista tykkää:) Ja Amandasta iso plussa :D
N-74

08.08.2008 klo 21.17

Minä - joka en yleensä pidä musikaaleista - tämä oli loistava juuri musiikin ansiosta! Muuten olisi voinut leffa saada minulta "no joo" -arvosanan, mutta musiikki osui kyllä niin kohdilleen tapahtumiin, ja oli hyvää... Leffasta tuli hyvälle mielelle.
Chrisberg

Rekisteröitynyt 16.02.2009

16.03.2009 klo 05.27

Kamalaa.... elokuvan alun, keskivaiheen ja lopun voi arvata etukäteen. Sitten tekopirteyttä, söpöä huumoria ja tanssahtelua kaduilla. Enkä ole jostain syystä koskaan piitannut Meryl Streepistä, vaikuttaa niin kierolta ämmältä- ihan riippumatta roolista, sen vain tuntee nahoissaan. Toisaalta mietin miten tällainen musikaali olisi voitu tehdä antavammaksi, en edes rupea pohtimaan. Helpolla tehty rahastuselokuva minusta.

Kirjoita kommentti



Muita tekstejä tältä kirjoittajalta

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova