Ruotsin ikioma kevytmetalliyhtye Ghost on kasvattanut itsensä hitaasti mutta varmasti stadionluokan tekijäksi. Teatraaliset keikat, härskin tarttuva pop metal sekä satanististen teemojen kanssa flirttailevat sanoitukset ovat osoittautuneet menestyskaavaksi, jolla valloitetaan koko maailma. Ei ihme, että Ghostin kuudes studioalbumi "Skeletá" on monelle vuoden suurin ja odotetuin musiikkijulkaisu.

Uutuusalbumin julkaisua edeltäneeseen hypejunaan ei kuitenkaan tohtinut täysin varauksetta kivuta. Bändin edellinen täyspitkä "Impera" kun jätti paljonkin hampaankoloon. Erityisesti albumia leimannut muovisuus ja tästä kummunnut kertakäyttöisyys ärsyttivät, eikä kiekon äärelle ole tullut julkaisun jälkeen palattua. Skeletá tekee muutamia asioita edeltäjäänsä onnistuneemmin, mutta tietyillä sektoreilla otetaan pari askelta taaksepäin.

Selkeä parannus aiempaan on se, että Skeletá tuntuu ehdalta albumikokonaisuudelta. Se jatkaa viime levyillä kuultua linjaa, mutta tällä kertaa ammennetaan vieläkin rohkeammin menneiden vuosikymmenten rockmusiikista ja soundimaailmasta - paikoitellen meininki on tyylipuhdasta aikuisrokkia. Räikeimmät ylilyönnit, kuten edellislevyn Twenties-kipaleen kaltaiset sekoilut, on hiottu pois. Lopputulos on tyylillisesti eheä kokonaisuus, joka ei roiski sattumanvaraisesti eri suuntiin. Tästä muodostuvat myös omat ongelmansa, sillä tasaisuuden myötä albumin kohokohdat ovat aiempaa latteampia. Materiaali on myös laadultaan harmittavan kaksijakoista.

Albumin ensimmäinen puolikas rullaa kaikin puolin mainiosti. Häikäilemättömän tarttuva Peacefield sekä rouheasti rokkaava Lachryma ovat albumin selkeimmät timantit, joiden luulisi soivan keikoilla myös tulevaisuudessa. Kaksikkoa seuraava Satanized ei aivan yllä edeltäjiensä tasolle, vaikka kyseessä perusvarma korvamato onkin. Ja kun alkurutistuksen kruunaavat kauniisti fiilistelevä Guiding Lights sekä upealla kertsillä kuorrutettu De Profundis Borealis, on Ghost-faneilla syytäkin olla pähkinöinä.

Loppua kohden taso alkaa heittelehtimään ja albumin ongelmat nostavat päätään. Mitäänsanomaton Cenotaph on selkeä filleribiisi, Marks of the Evil One puolestaan on kuunneltava, mutta aavistuksen hengettömäksi jäävä veto ja Missilia Amori taasen tasapainoilee tarttuvuuden ja rasittavuuden rajamailla kallistuen lopulta ärsyttävyyden puolelle. Umbra on positiivinen yllätys tarttuvan kertosäkeensä ja mainion instrumentaalitykittelyn ansiosta, kiekon päättävä Excelsis kärsii puolestaan paikastaan puuduttavan loppupuoliskon sinettinä. Huomionarvoista on kuitenkin se, ettei mikään kappaleista ole kuuntelukelvoton. Biiseissä ei vain ole riittävästi potkua, jotta niillä olisi asiaa bändin huippuvetojen joukkoon.

Ghost tekee edelleen omaa juttuaan muiden odotuksista piittaamatta. Skeletá ei ehkä ole sisältönsä puolesta yhtyeen valovoimaisin albumikokonaisuus, mutta niin vain materiaalissa on sitä omituista lumovoimaa, jota vain Ghost onnistuu musiikkiinsa taikomaan. Bändin melodinen ja tarttuva kevytmetalli maistuu puutteistaan huolimatta sen verran hyvälle, että yhtyeen musisointia kuuntelee mielellään biisikattauksen laadullisesta kaksijakoisuudesta huolimatta. Ghost on tasapaksuimmillaankin parempaa kuin monet bändit uransa huipulla.