Pelit yhä pelittävät, jos lajityyppi sytyttää. Siinä yhdistyy kauniisti raviveikkaus, mytologinen kutina ja melodraama, kun tapposkaba karsii kansaa, vaikka pääilmansuunnat ovat ennustettavissa. En tahdo valittaa pelien pitkittämisestä ja muista niihin liittyvistä epäkohdista. Pelien vuoksi katsoin kauden putkeen, mikä on nykyään harvinaista. Noin muuten tarinaa on 5 minuuttia.

Sarja päättyy. Ei ole järkeä pysyä yleisellä linjalla. Varoitan juonipaljastuksista. Väistin itse isoimmat, mutta se turhautti, kun kymmenet "hienovaraiset otsikot" kertoivat täsmälleen mille kysymyksille on tarkoitus odottaa vastausta, kun kauden ensi-illasta oli 10 minuuttia. Tyyliin: "ärsyttävin hahmo saa viimein ansionsa mukaan" ja "Oscar-voittajan yllätysvierailu alustaa englanninkielistä versiota".

Viimeksi voittaja Gi-hun lähti uudelle kierrokselle pysäyttääkseen pelit. Hän sai aikaan kapinan, joka epäonnistui. Lopputulos oli selvä kutkuttavasti, koska Etelä-Korean Mads Mikkelsen manipuloi tilannetta peleihin itse osallistuen. Nyt Gi-hunia masentaa. Hän ei tiedä "Madsin" petoksesta, joten hänellä ei ole hajuakaan, miksi hänen henkensä säästettiin. Saw-fanit myhäilevät sille tuumalle, että Mads on suhteellisen empaattinen saatana, joka saattaa yrittää tehdä Gi-hunista kollegansa, mutta kun kerroin, että tarinaa on 5 minuuttia, tarkoitin että tämä tuuma on jo 2 minuuttia siitä viidestä. Se on virhe, että näin lupaava roisto on läsnä kuin Pedro The Mandalorianissa eli hän ei ole.

Pelisaaren ulkopuoliset kuviot ovat absurdi farssi. Siellä tapahtuu: ei jumalauta mitään. Madsin kyttäveli yrittää löytää saaren. Juonittelun johdosta hän kiertää ympyrää kaksi kautta saavuttamatta mitään. Vielä turhemman sivuhahmon jyrsijämäisestä karismasta johtuen se on hilpeän typerä sivu-sivujuoni, että pärisevä jyrsijä yrittää todistaa sen, ettei pääsivujuoni johda mihinkään. Jos kyse olisi siitä, että kaudet 2 ja 3 vievät harkitun saagan päätökseen, 3. kauden identiteetti voisi rakentua sen varaan, kun Mads vuorovaikuttaa molempien sankarien kanssa, mutta kyse on äärimmilleen venytetystä 2. kaudesta vailla todellista suuntaa. Taiteellinen loppu oli se, kun skaban voittanut ja sen johdosta muuttunut Gi-hun ei kyennyt päästämään irti.

Mutta pelataan. On puukkohippaa, naruhyppelyä ja tönimistä. Gi-hunin juonihaarniska on mielestäni perusteltu, joten nautin tarinan kaaresta, kun hän etenee masennuksesta kostonhimon kautta vastasyntyneen vauvan suojelijaksi. Nautin matsien kieroista yksityiskohdista ja pillitin jokaisen lopussa. Ovelimpana pidin sitä, kuinka naruhyppely vaikuttaa mahdottomalta, mutta paljastuu suhteellisen helpoksi, mutta muuttuu vielä mahdottomammaksi pelaajien kieroudesta ja jaloudesta johtuen. Myhäilin ilman muuta tönimisellekin eli sille, kuinka tarkoituksella simppeli ja laahaava skenaario yllättää viimeiset selviytyjät mutkikkuudellaan, kun he haistavat voiton mutta tiedostavat viimein fysiikan lait ja toistensa petollisuuden. Pelien ulkopuoliset juonet ovat puuta ja heinää.

Eivätkä pelit saa puhtaita papereita. Väitin 2. kauden korjanneen säännöt: pelit muuttuivat entistä kierommiksi sen tiedon myötä, että pelaajat saavat jakaa voittosumman, jos he demokraattisesti päättävät lopettaa. "Reilua." Pelien jatkumisen kyllä perustelee se, että kapinan jälkeen ahneilla psykopaateilla on yliedustus, mutta vauvajuoni lipsahtaa äkkijyrkästi Rooman hulluimman keisarin reviirille, vaikka jokin tunnetasolla toimisikin. Senkin huomasin, että järjestäjät kieltävät pelaajien välisen väkivallan noin 5 minuuttia ennen kuin he ehdottavat sitä. Superpahat VIP-vieraat vaikuttavat dubatuilta animehahmoilta, joten mieluummin olisin peilannut pelejä "Madsin" koleaa naamaa vasten.

Armeliaasti ilmaistuna kaudet 2 ja 3 ovat tarina selviytyjän tuntemasta syyllisyydestä monilla vivahteilla ja silti vedellä jatkettuna. Pohdi sellaisia käsitteitä kuin Helvetti ja kiirastuli, niin Gi-hun on loogisella matkalla kuin Herkules tai Perkules. Yhteiskuntakriittisen sanoman devalvoi kapitalismi eli miellyttämisen halu eli toisto eli myös jatkosarjan alustaminen.