1950-luvun tositarinaan pohjautuvan gangsteridraaman kehittely alkoi 70-luvulla. Nykysällin tietämät gangsterileffat tehtiin siis tätä odoteltaessa. Joka toisessa esiintyi Robert De Niro ja Joe Pesci. Nyt De Niro näyttelee kaksi roolia, joista toisen hän osaa unissaan ja joista ärhäkämpi sopisi Pescille. Muu on toistoa.

The Irishmanin jälkeen uutta ei ole sekään, että 81-vuotias De Niro on 20+20 vuotta liian vanha kahdeksi 60-vuotiaaksi gangsteriksi, mutta huvin vuoksi hämmennyn. Ikä korruptoi tarinan. 81-vuotiaan rusinan murhayritys haiskahtaa eutanasialta, kun hän ei liikoja reagoi. 81-vuotias murhaaja taas ei automaattisesti vaikuta klassiselta pyrkyriltä, jonka hulluus saattaa suistaa kaupungin sotaan.

Loogisesti herra isoherroilla on 20-30 vuotta nuoremmat muijat. Vähemmän luontevasti toisen miehen kiltteyttä korostetaan sillä tietoiskulla, että hän on ollut saman naisen kanssa siitä lähtien, kun nainen oli 17. Toisen papan pahuutta tietenkin korostetaan kohtauksella, jossa hän hakkaa armotta klopin, joka kehtasi vilkaista hänen juuri iskemäänsä nuorekasta mummelia.

Kyse on mm. siitä, kuka on "pomojen pomo" New Yorkissa. Toista konnaa käsitellään propagandamaisesti: hän vain tahtoi tarjota kossuvissyt kansalle kieltolain aikana. Toinen on sekaantunut huumeisiin ja murhiin. Tiedät tämän kaiken. On loputtomasti montaaseja ja selityksiä, mutta mikään ei avaa sitä, mitä persoonallista tarinassa on. De Niron hahmot ovat vanhoja ystäviä, mutta edes miesten bisnessuhteella ei ole painoa. Tuplakohtaukset ovat tiivistettyä tyhjyyttä. Puolueellisuudesta ja väsyneen Pesci-imitaation suhteellisesta eksoottisuudesta päätellen päästuntin idea ei ole ainakaan se, että kaikki gangsterit ovat samasta puusta.

Leffa on niin tylsä, että oikeussalidraama nytkäytti itseni hereille. Vaikkei olisi sisäpiiritietoa ja luovuutta, oikeussalissa saattaa selvitä, miten mehukas tositarina on - turha toivo.

Ohjaaja kisasi Oscareista 30 vuotta sitten. Kirjoittaja sai ehdokkuuden 35 vuotta sitten kynäiltyään Scorsesen kanssa Mafiaveljet. Ilman Scorsesen mustaa huumoria ja nuorten kelmien energiaa teoriassa tutut "kerronnalliset ratkaisut" eivät toimi. Leffa jumalauta selittää loppuratkaisunkin: suusanallisesti mutta hienovaraisesti kuin Star Warsin alkutekstit.

Mafiaveljet on dialogiltaan pitkälti improvisoitu. Sehän rimmaa selittelyn kanssa, kun näyttelijöille jää aikaa ottaa tarina omakseen kiitos tehokkuuden. Tässä kohtauskokoelmassa se on vain outoa, kun satunnainen setti etäiseksi jääneitä hahmoja saa myöhäisessä vaiheessa juuri sellaisen kohtauksen, jonka ainoa pointti vaikuttaa olevan sävyn asettaminen hengailulla. Toisin sanoen: kun on aika huipentua, leffa päättää hidastua, kun on viimeinen hetki olla jonkinlainen oikea elokuva ennen viimeistä selitystä.

Kävin pitkästä aikaa konsertissa. Yksi sävellyksistä oli 90-vuotiaan Aulis Sallisen uutuus. Sanailin jälkikäteen, että dementia on väärä sana, mutta taidemuodosta riippumatta täsmälleen samat sävyt tuntuvat, kun vanha taiteilija kokee yhä osaavansa, vaikka kaunis mieli toimii yhä vahvemmin autopilotilla fokuksen ja vivahteiden kärsiessä. Jep jep.