Näsinneulan Super Mario -versio valmistui 5 kuukautta etuajassa. Pakollinen onnettomuus ei voi olla saagan terävin, jos fantasiatorni näyttää romahtamaan tehdyltä, kun kansaa kärrätään lasihissillä lasilattialle, turvakaiteiden ollessa matalampia kuin vesitornissa meilläpäin. Toisaalta kyse on myös raskaana olevaa daamia kosaisevasta herrasmiehestä, joten mairea kiiltokuvamaisuus vaikuttaa tietoisesti höystävän sarjan julmia kliseitä.

Pahkeinen: torneja tosiaan ei tule pykätä savesta ja märästä pahvista. Huumori on tarkoituksellista, ja olin koukussa jo ennen varsinaista koukkua. Uhrilla on tapana palata ajassa taakse, joten mitäpä jos se olisi joku meren pohjaan uppoava Leo DiCaprio, joka palaa hetkeen, jona hän voittaa tiketin Titaniciin, ja nyt hänen on päätettävä, haluaako hän kokea romanttiset auringonlaskut vai elää? Ehkä ensi kerralla. Bloodlines ei kerro selviytyjistä vaan heidän lapsenlapsistaan, joten alun kiiltokuvamaisuus on ns. ajankuvan rakentamista. Tuttu aineeton roisto eli "kuolema" tai "kohtalo" yrittää hävittää kokonaisen sukuhaaran, vaikka ja koska se on jäljessä tavoitteista.

Tässä on paljon hyvää loputtomien kauhusarjojen standardeilla. Uudet säännöt tavallaan laimentavat uhkaa, mutta näistä on lähes mahdotonta selvitä, joten mahdollisuudet lisäävät jännitystä. "Kohtalo" vaikuttaa yhä enemmän siltä näkymättömältä mulkvistilta, joka kolistelee kattiloita Paranormal Activityssä. Se on valmis keskittymään yhteen mummoon vuosikymmenien ajan, jos mummo ei suostu liukastumaan banaaninkuoreen, joten siinä saattavat lapsenlapset olla hetken turvassa. Se jokin ei ole ratkaisevasti ihmisiä nopealiikkeisempi, joten pidät vain silmät auki - 24/7. Leffa pyrkii muistamaan aiemmatkin satunnaiset säännöt, mille myhäilen. Et ansaitse katsoa etkä tehdä näitä, jos tahdot uuden Halloweenin unohtavan huonojen Halloweenien säännöt... Kaikkea en toki muista.

Alussa se on pieni ongelma, että päähenkilöön on vaikeampi samaistua, kun hän inttää kaiken olevan totta, vaikkei hän tällä kertaa ole kokenut visiota kohtalostaan, vaan uneksinut vihreän kankaan edessä kiljuneista esivanhemmistaan. Olennaista on se, että skenaarioista on hyvä välittää sen verran, että julmat, pääosin amoraaliset kuolemat kirpaisevat siten, että katsoja huvittuu draaman tökeryydestä eikä pelkästä tusinahahmojen teurastamisesta. Siinä auttaa verisideteema. Et halua koko suvun kuolevan. Ristiriitojen mehevyyttä korostaa kauniisti kauhulegenda Tony Todd, joka palaa sivurooliinsa neuvomaan pentuja mutta myös muistuttamaan heitä kuoleman väistämättömyydestä. Todd tiesi kuolevansa syöpään leffaa tehdessään.

Visuaalisesti relevantein onnettomuus lienee kakkososan alku, kun et tiennyt sarjan olevan verevä, tai 3D-leffa kokonaisuudessaan, kun tahdoit jonkun ampuvan naamaasi muun 3D-kaman tulittaessa itseään kintuille "hyvällä maulla": ne elämykset muistan. Uuden leffan iso ansio on se, että se tuntuu hyvältä kuin korruptoitunut muisto. Ainahan nämä ovat olleet kunnon hömppää! Ovatko? Uutuus on itsetietoinen ja hauska, mistä hyvä esimerkki on mainostettu, hallittu, likimain lohdullisen tragikoominen kohtaus lävistysputiikissa. Eräs toinen löyhästi samansuuntainen hetki säväytti aidosti ilkeydellään. Mainio tällainen tämä on.