Pharrell Williams ja Robbie Williams eivät ole sukua, mutta molemmat ovat muusikkoja, joiden tuoreet, viralliset elämäkertaelokuvat näyttävät tai tuntuvat siltä, kuin ne olisivat ensimmäisen aallon tekoälyelokuvia. Robbie tahtoo esittää itsensä tehosteapinana ja Pharrell virallisesti brändättynä LEGO-palikkana. Kuka piru on Pharrell? Samaa kysyi moni Robbiesta Euroopan ulkopuolella, joten nämä ovat kiehtovia jo kaupallisina itsemurhina.

Molemmat ideat ovat jotain narsismin ja nöyryyden väliltä. Pharrell kokee tarvitsevansa erikoisen leffan selittääkseen erilaisuutensa, mutta hän myös funtsii, että kaikki on kierrätystä ja miksausta, joten kaiken voi toteuttaa vanhoilla palikoilla. (Kaljukupoleita en muista nähneeni. Niissäkin näkyy sauma ikään kuin äijille olisi tehty lobotomia.)

Leffa muistuttaa dokumenttia tai on dokumentti, mutta myös puhuvat päät on toteutettu legoilla. On LEGO City -mainoksia ja fantasiaa, kun Pharrell ja muut tarinoivat hänen mielikuvituksestaan, nousustaan ja harha-askelistaan.

Kriitikkona pyrin ymmärtämään joka sanan... Haukottelin niin, että silmieni suolavesi syövytti suustani ulos työntyvät kitarisat. Akateemisesti ilmaistuna: joku nevahööd palikka ei voisi ***** vähempää kiinnostaa. Se on hyvä, että kokeellista taidetta tehdään, sillä nyt pidän sitä tällaisen dokumentin määritelmänä, että ihminen saa kuulla inhimillisiä juttuja ihmisistä ihmisiltä. Kun lego-ukoilla on lupa vaihtaa vaatteita ja päätä, ne ovat 100% identtisiä ja persoonattomia riippumatta siitä, puhuuko montaasin päälle Pharrell, Snoop Dogg tai Gwen Stefani.

Vaihdoin strategiaa 30 minuutin tienoilla. Otin (englanninkielisen) tekstin pois. Keskityin kuvastoon ja äänien impressionismiin eli myös puhujien podcastimaiseen tunnelataukseen. On rutosti pieniä legoihin liittyviä ideoita ja vitsejäkin ja yleisiä arkkitehtuurisia saavutuksia leluharrastajan makuun. Se toimii kauan kuin kissavideot, mutta pysyin hengissä. Legoja rakastan, mutta muistutan, että nämä vitsit olivat tuoreimmillaan - eivät Lego Elokuvassa 2014 vaan - videopeleissä 2005.

Yksi idea on se, että biitti on kuin 3-4 palikkaa yhdessä. Se, miten osuva idea on, riippuu siitä, miten osuvina pidät kuultuja biittejä, mutta vahva veikkaukseni on se, että ainakaan lasten mielestä se ei olisi osuvaa, jos Happy Mealin tai Kinder-munan mukana tulisi neljä minimaalista legosirua sillä varjolla, että jumantsuikka, sehän on jou-mänin biitti.

Loppuhuipennus oli se, kun tunnistin yhden juhlakalun biiseistä. Muun aikaa Pharrellin kama puuroutuu yhteen muiden yleistä tunnelmaa luovien näytteiden kanssa (kuten mikä tahansa nykymusiikki 40-100-vuotiaiden korvissa).

Toista tällaista en katsoisi paitsi ehkä Elviksestä velvollisuudesta. Potentiaalisesti tämä johtaa käyttökelpoiseen algoritmiin. Tarinoi elämästäsi Netflixin tappaneelle suoratoistopalvelulle 2028, niin 10 minuuttia myöhemmin voit kiduttaa tuttaviasi juuri tällaisella leffalla lomakuvien sijaan? On jo tekoälypalveluja, jotka pitävät halutun teeman yhtenäisenä luodessaan aidon, paskan lyhytelokuvan.