Spike Leen ohjaus on jatsahtava jännäri porhon pojan kidnappauksesta. Rennosti ilman suuntaa rönsyilevä jännäri on suunnilleen yhtä hyvä idea kuin humpahtava scifikauhu tai hutsahtava perhe-elokuva, mutta on se vaihtelua. Löyhässä mielessä leffa vertautuu myös The Aristocrats -vitsiin, kun ensin on satunnaista sontaa ja sitten joku sanoo: Highest 2 Lowest.

Teknisesti leffa mukailee aiempia versioita kuten Akira Kurosawan klassikkoa Taivas ja helvetti (eng. High and Low). Denzel Washingtonin näyttelemä musiikkimoguli aikoo maksaa lunnaat, kun tilanteeseen tuleekin mutka, joka haastaa hänen moraalinsa. Ensimmäisen kolmanneksen aikana sadun modernisointi on jopa terävää. Jälkiviisastellen vertaan alkua menevimpiin kuulemiini jazz-sessioihin - joiden en muista parantuneen ensimmäisen puolen tunnin jälkeen.

Toimiva "jatsahtava jännitys" voi olla sitä, että leffa tietää katsojan tuntevan perusteet vaikkapa trailerista, joten pelinappulat asetellaan selkeästi, rennosti ja teeskentelemättä. Kun asetelma on mehukas, olisi hyvä vaihtaa säveltä, mutta leffa kirjaimellisesti soittaa tasapaksua hömppämusiikkia pitkän, yhdentekevän ja avoimen farssimaisen takaa-ajon aikana ja niin edelleen.

Washingtonin hahmon nimi on David King. Hän on alansa kunkku. David-nimen kuninkaallisia juuria korostetaan myös. Hän vastustaa moderneja tuulia väittäen välittävänsä aidosta musiikista, mutta vaimokin epäilee hänen olevan bisnesmies. David on keräämässä varoja bisneksilleen, kun lunnasvaatimus lyödään pöytään. Washingtonin suoritus on taas sillä tapaa energinen ja letkeä, että tarvittaessa se symboloi harhaisuutta ja korruptiota, joten asetelma on mainio...

Dumb dumb dumb. Dumb dumb dumb. Joko kävit läpi moraaliset dilemmat? Leffa ei millään jaksaisi auttaa siinä, mutta leffa on vasta puolivälissä, joten se voisi vähän muutakin tässä vielä jammailla, että pistäpä vaikka tupakaksi, jeh?

Varsinkin lopussa on selvää, että leffa on satiiri, mutta edes Leen maneerit tuntien en ole varma, mihin iva ensisijaisesti tai tarkalleen kohdistuu. Leffassa on useampi vastaava vitsi kuin se, että päähenkilö on kuningas Yrjö Kuningas. Musiikkiala on idea, josta pidetään kiinni, mutta tarinassa on isoja logiikkavirheitä ja heikosti perusteltua käytöstä. Lupaavasti esitellyt ihmissuhteet eivät kehity. Ensimmäisen kolmanneksen alustama tarina olisi parempi, jos leffa provosoivien novellien hengessä loppuisi kuin seinään eli päähenkilön kokemaan umpikujaan.

Pisteet tulevat persoonallisuudesta. Tämä oli vaihtelua. Leffojaan "jointeiksi" kuvaileva jou män da Lee saattaa kokea tavoittavansa urbaanille mustalle kulttuurille ominaisia totuuksia, mutta itselleni tämä on taas yksi itseparodiana toimiva ekstroverttielokuva, jossa hahmot tekevät mitä lystäävät, koska heillä ei ole sisäistä maailmaa kuten itsekritiikkiä ja lähimuistia. Valikoituina hetkinä on mahdollista väittää, että sitähän leffa yrittääkin sanoa, mutta yhtä hyvin voimme selittää mustan valkoiseksi.

Washington on itsekin alansa kuningas (tai presidentti), joka toisaalta on horissut, ettei hän jaksa enää leffoja katsoa, joten on hauskaa yrittää nähdä valikoidut ideat parodiana hänestä, mutten onnistunut näkemään kokonaisuutta johdonmukaisena edes vitsikkäässä mielessä.