Sotilaan ohjaama ja kirjoittama Warfare väittää perustuvansa rivisotilaiden muistoihin uskollisesti. Rajattu kaupunkisotaskenaario kulkee reaaliaikaisesti. On oikein unohtaa politiikka. Kyse on simppelisti ulkomaanpelleistä, jotka hyökkäävät Irakiin, murtautuvat taloon ja lyövät seinään reiän jäädäkseen kytikselle. He ehtivät funtsia, että paikalliset eivät vaikuta tykkäävän heistä, ja sitten tapahtuu. Kellään ei ole kivaa. Olin pahoillani kaikkien puolesta, joten leffa toimii.

Kun jenkit kyttäävät ulos aukoista, pojat ovat hikisiä, vakavia, huolestuneita ja ammattimaisia. Suupielet ovat peruslukemilla, mutta ammollaan möllöttävissä silmissä on terävyyttä, koska se täsmällinen ilme kertoo laumalle, että ilmeilijä elää hetkessä ja on avoin informaatiolle. Vanha sivari pulla uskoo tähän. On aikaa pohtia, tukeeko saavutus enemmän niitä elokuvia, jotka väittävät olevansa ja ovat yhtä uskottavia, vaikka ne kertovat keksityn tarinan.

Se on Hollywoodin hokemia, että tositarina on parempi kuin leffa näyttää, koska et kuitenkaan uskoisi siihen. Vielä yleispätevämpää on se, että jos joku ilmoittautuu asian auktoriteetiksi, hän todennäköisesti kaunistelee asiaa, "koska et kuitenkaan ymmärtäisi", mitä todellinen totuus tarkoittaa. Uskon tositarinaan aidosti sitten, kun tarinankertojan kollegatkin ovat hämmentyneitä, mutta hän onnistuu selittämään asian heille.

Kukaan ei sanonut, että tämän on tarkoitus olla erikoinen satu, mutta toivoin saavani otteen siitä ajatuksesta, että jotakin muuta karua kokenut sotilas pitää leffaa vastaavana elämyksenä kuin avautumista kollegalle. Tarina ei ole erikoinen historian standardeilla, mutta se, kuinka hyvät ja huonot vaistot korvaavat järjestelmällisyyden osittain mutta eivät täysin, kun kaverit haavoittuvat, on melko selvästi jakamisen arvoista kamaa sotilaalta sotilaalle.

Ohjaajaa ja kirjoittajaa itseään eli viestintämies Ray Mendozaa näyttelee joku tohtori Faarao Poontag Yahoo, mikä ei ole relevanttia. Päähenkilöä ei ole. Perinteikkäästi useita sotapoikia näyttelevät sen verran nimekkäät sotaikäiset näyttelijät, että yhteistä matkaa sopii ihmetellä uudestaan 20 vuoden päästä. Se on ominaisuus, etten tunnistanut paria tietämääni tyyppiä. Erikseen haluan kiitellä vain sitä, kuinka hömppärooleistakin tutun Will Poulterin persoonallisuus taipuu tukemaan mitä tahansa.

Toinen ohjaaja ja kirjoittaja ja laadun takuumies on Alex Garland, jonka ura koostuu ovelista stunteista. Nyt tai taas katsojalle jää hieman vastuuta. Meidän pitää osata ajatella tätä harvinaisen aitona asiana (ensinnäkin koska Hollywood on hylännyt nykyteknologian, joka pakottaisi meidät haukkomaan henkeä). Useampi kohtaus edustaa selkeästi riisuttua ja/tai ravistelevaa realismia, mutta iso osa elokuvasta menee peruspaukutteluna, jos väännät samalla Robloxia. Sen koin osuvaksi (ja tavanomaiseksi), että äänillä temppuilu avaa sotilaiden mielenmaisemia. Noin 3 ihmistä näki tämän IMAX-teattereissa, jotka eivät lukeudu tuntemiini stuntteihin. Kotonakin liikutuin.