Leffan nimi on "Homo", koska se perustuu romaaniin, joka kirjoitettiin 50-luvulla mutta saatiin julkaistua vasta 80-luvulla. Koin leffan katsomisen hyväksi vitsiksi nyt, kun 80-luvulle sijoittuvan Stranger Things -sarjan hahmo selitti ylidramaattisessa monologissa olevansa muuten homo, mihin kaverit ja katsojat reagoivat ikään kuin eläisimme 2020-lukua. Lisäksi on kiinnostavaa seurata Daniel Craigin uraa homona (viittaan Veitset esiin -rooliin ja hänen bi-curious-Bondiinsa) ja sitä, monenko leffan ajan koen ymmärtäväni ohjaaja Luca Guadagninoa. Hänen superhomo heteroelokuvansa Challengers oli oiva, ja pidin kritisoidusta After the Huntista.

"Homo" (Queer, 1985) on löyhä jatko-osa "Narkkarille" (Junkie, 1953). Craig näyttelee kaikkiin päihteisiin ja nuoriin miehiin menevää amerikkalaista, joka piileksii Meksikossa. Hän janoaa jotain syvem-... moniulotteisempaa. Se tarkoittaa suhdetta Drew Starkeyn näyttelemään nuoreen amerikkalaiseen, joka ei tahdo leimaa otsaan, ja se tarkoittaa huumeiden vetämistä. Se on vakio, etten arvosta pyyntöä haravoida elämän tarkoitusta hippipsykoosista, koska itselleni addiktioiden merkitys on fokus, ja persoonallisuutensa ehtii jakaa riiteleviksi palasiksi selvin päin sängyssä. Miellyttävästi leffalla ei ole kiire houria, ja huumeiden merkitys on enimmäkseen negatiivinen.

Queer-sanaa käytetään heti useaan sävyyn kuin leffa kutsuisi salattuun maailmaan, josta kuulit huhuja. Tämä ei muistuta Stranger Thingsin retrolässytystä vaan sitä, kuinka tyylikäs The Bear -sarja käsittelee kokkeja, koska ohjaajan itsevarmat ja makeat otteet ovat vain 20 vuotta aikaansa jäljessä (kuten mielestäni lähes kaikki on).

Craig on erinomainen, huikea. Tämä on niitä suorituksia, joissa kasvojen luusto vaikuttaa muuttuvan. Hömelöllä setämiehellä on takana elettyä elämää. Herra baarikärpänen on sekä nolo että omassa elementissään: seurankipeä seurapiirityrkky ei ole niin karismaattinen ja luonteva kuin hän toivoisi olevansa. Huvittavan yleisinhimillisesti seuran löytäminen on helppoa, kunhan hän rajoittaa itseään eli on enemmän Bond. Karismaa on sedän hömelyydessäkin, mutta ihmissuhteet tunnetusti ovat pyöreän palikan tunkemista tähdenmuotoiseen reikään. Nuorempi mies katsoo setää koleana ja huvittuneena alussa.

Kun seksikohtauksiin saadaan ripaus samaa luontevaa komediaa, se korostaa niiden aistikkuutta, mikä on tuttu vivahde ohjaajan aiemmista. Pinnallisten jännitteiden laukeamisen jälkeen etsitään juonta. En mielelläni kirjoita muiden minkäänlaisia tarinoita loppuun nykyään, mutta tässä koin osuvana sen, kun Craigin hahmo mainitsi telepatian. "Telepatiaa" voi tavallaan olla sekä aito yhteys toiseen ihmiseen että huumeiden väärinkäyttö, joten kun kumpikin teema kärjistyy, eikös sisältöä ala olla? Craigin hahmo kirjaimellisestikin etsii telepaattista hedelmää viidakosta. Vai niin.

Leffa on - kirjaimellisesti - taidehomostelu, savukiekurointi ja puskafarssi. Osa huumesisällöstä on juuri sitä, mille pyöritän silmiä, mutta sekin on visuaalisesti mielenkiintoista. Pieni selkeähkö tarina muodostuu kyllä, ja Craig ja Guadagnino selvästi tahtoivat tehdä tämän, joten en aistinut teennäisyyttä mitenkään liikaa.