S.S. Rajamouli tosiaan on planeetan eeppisimpiä ohjaajia. Ja mikäli "Baahubali" kuulostaa mielestäsi samalta kuin "Mölömöm", odotukset eivät mene lainkaan vinoon.

Se miten Netflix kohtelee Rajamoulia on typerin asia, johon olen törmännyt suoratoistoajalla, vaikka täsmälleen sama asia on upea kulttuuriteko, jos ostelit Bollywood-leffoja ulkomailta 90-luvulla. Saman ohjaajan RRR-spektaakkelin tavoin Baahubali: The Epic on Suomen Netflixissä, mutta sitä ei löydy hakutoiminnolla, koska suomenkielisiä tekstejä ei jakseta askarrella. Vahingossa löysin linkin, kun vilkaisin JustWatch-sivustoa oikealla hetkellä.


Pari kuukautta sitten valmistunut Epic editoi yhteen aiemmat Baahubali-elokuvat ja päivittää vision.

Yksinkertaistettuna Epic kertoo saman tarinan kuin Leijonakuningas. Paha setä näyttääkin Scarilta. Hän huristelee leijonavaunuilla, jotka näyttävät pöhköiltä kuin vanhojen action-figuurien ajopelit. Sankarien on turvauduttava mm. Nuija-Ninjasta ja Austin Powersista tuttuihin strategioihin, mutta toteutettava ne 10 kertaa eeppisemmin ja epäuskottavammin, leffan ollessa sävyltään synkkä melodraama. Naisten kuuminta hattumuotia on nuotio päässä, ja jos viiksivallun on tarkoitus erottua edukseen muusta maskuliinisuudesta, hän tietenkin ottaa nuolen rintaan reagoimatta siihen keskellä inspiroivaa puhetta armeijalleen. Indiana Jones ja tuomion temppeli alkaa vaikuttaa dokumentilta.

Alussa hukkuva nainen suojelee vauvaa sotilailta. Asia on ymmärretty. Poika varttuu korvessa ja lähtee tavoittelemaan kohtaloaan. Pian nähdään epämääräisiä montaaseja, jotka eivät sinänsä hukkaa kiiltokuvamaisesta pinnasta kumpuavaa tunnelatausta, joten hetken olin valmis kuvailemaan leffaa "neljän tunnin mittaiseksi traileriksi 40 tunnin tv-sarjalle". Käytännössä reilut viisi tuntia on tiivistetty vajaaksi neljäksi.

Öh? Kun ex-vauva saapuu pontevaan diktatuuriin, hän vähän pullistelee, joten kansa tajuaa heti, että tässähän on kauan sitten kadonnut herra Baahubali. Jos vauvalla olisi ollut samat viikset, tämä olisi loogisempaa? En tiennyt, mikä on faktaa ja mikä unta, mutta sitten tarina vasta oikeasti alkaa. Ex-vauva on "Simba" Baahubali. Leffa kertoo pääasiassa hänen edesmenneestä isästään "Mufasa" Baahubalista.

Leffa ilmoittaa, mikä tragedia on, mutta onnistuu tekemään siitä mielenkiintoista nimenomaan tunnetasolla, miten palaset tarkalleen loksahtavat yhteen. Molemmat Baahubalit ovat idealistisia, kirkassilmäisiä suorittajamiehiä ja sotajeesuksia, mutta muuan karismaattinen soturispede ja hovin naiset ovat muuttujia. Se saattaa toisinaan tuntua kyseenalaiselta, miten naiivisti oikeamielisiä, "legendojen ennustamia" supersankareita nuoleskellaan, mutta leffa alleviivaa useampaan kertaan olevansa köyhien, naisten ja muiden eläinten puolella silloinkin, kun jalo asenne törmää perinteisiin, mikä on miellyttävä selvennys mm. intialaiselta elokuvalta.

Sanalla sanoen leffa on mytologinen. Pitää perustella hahmon tärkeys pulliaisille, joten hahmo vetäisee vaikka puun maasta ja lyö sillä toista päähän, vaikka homman perimmäinen pointti olisi esimerkiksi oikeamielisyys. Sekoilu on niin kasuaalia, että jos hahmo hyppää pää edellä jyrkänteeltä tarratakseen viime hetkellä oksaan, hän ei välttämättä edes onnistu, koska ei putoaminenkaan satu. Lukuisat hetket ovat hervottomia, mutta jossain määrin sitä alkaa tähän uskoakin siinä missä The Matrixiin, mikä on hyvä vertaus siinä mielessä, että supervoimat vaikuttavat olevan tahdonvoimasta kiinni (The Matrix myös viittasi intialaisuuteen).

Kihti varpaassani tahtoisi sakottaa alun kiusallisesta hutiloinnista. Lopussa on hitusen tyhjäkäyntiä, kun olennainen on jo ymmärretty, eikä yhden kiinnostavan hahmon pelkistäminen silmien aukojaksi ole ideaalista, mutta neljää tuntia tämä tosiaan lähentelee ja tämä on silti huikean viihdyttävä keijupölyttäessään eeppisten taistelujen väliajalla. Amerikkalaisilla olisi vaikeuksia tehdä sama edes 10 kertaa isommalla budjetilla, koska tyyli vaatii asennetta ja sielua. RRR on vielä rapeampi.