Ennen edellistä leffaa oletin rutiinilla, että zombiemaailmanloppua ihmetellään, ja sitten kultti pörrää temppelin ympärillä, koska homo homini homo. Niin käy, ja on muuta tuttua, mutta tyylissä, rytmissä ja painotuksissa on niin paljon omaa, että suuntaa saa arvailla trilogian puolivälissä ja kenties kakkosen jälkeenkin.

Edellinen osa oli mielestäni tasan sitä, mitä itseään kunnioittavan valtavirran kierrätyksen pitää olla. Poika koki tunteellisen matkan. Oli tyylikkäitä hetkiä ja harkitusti provosointia ja uudistuksia. Fanien mietteet jakautuivat. Tarpeettoman kohtelias arvaukseni on se, että Ralph Fiennesin hahmon mutkaton mutta makaaberi filosofia tuntui monista iljettävältä, vaikka leffa varmisti, että se palvelee pojan tarinaa. Toisaalta tuntuu, että monille jäi mieleen vain viimeinen kohtaus, jossa Kellopeliappelsiinin pojat hyökkäsivät ja pistivät ripaskaksi. Itse koin sen manifestiksi: trilogia riistäytyy käsistä luvan ansaittuaan.

Jatkosta ei ole pakko pitää. Edellisen osan prologissa teletappeja tuijottanut Jimmy näki pappi-isänsä sekoavan kun zombiet hyökkäsivät. 28 vuotta myöhemmin... Jimmy on satanistikultin johtaja, joka tykkää teletapeista ja suuntaa satunsa alle 28-vuotiaille hahmoille eikä katsojille. Leffa yrittää varmistaa, että jengi on vähemmän vetoava kuin mm. Kellopeliappelsiinissa, vaikkei sellaista psykoa ole keksitty, jota joku ei äänestäisi. Tyypit ovat äärimmäisen sadistisia ja tyhmiä. Jokaisen nimi on Jimmy. He ovat uhka perheille mutteivät suurille yhteisöille. Leffa on edeltäjäänsä pienempi: päähenkilö törmäsi satanisteihin otettuaan pari askelta luutemppelistä itään, joten nyt satanistit peruuttavat ihmetelläkseen temppeliä.

Päähenkilö on kauhuissaan, kun kultti yrittää aivopestä hänet mukaan. Samaan aikaan koomisena kevennyksenä toimii ihmisten luista puiston rakentanut joviaali tohtori, jonka paras kaveri on Englannin isomunaisin zombie. Tohtori ilmaisi jo viimeksi ymmärtävänsä alkeet zombeista, joten juoni jatkuu. Scifinäkin se on asiallista, mutta tilannekomediaa on.

Leffa osaa heilua kuumeisesti. Leffa malttaa esittää pitkät kohtaukset ilman musiikkia korostaakseen erinäisiä asioita. Toimivimpien hetkien aikana pääni tuotti Kaksi tornia -vertauksia. 28 päivää myöhemmin (2002) on vain Hobitti verrattuna tähän trilogiaan? Jos Gandalf ja Tove Janssonin versio Klonkusta ovat mielestäsi metallia, tämä palvelee? Liittoutuneita torneja ovat nyt tietenkin luutemppeli ja se toinen värkki. Jne.

Farssin rajalla tasapainoillaan itsevarmasti, ja viihdyttävää se on alusta loppuun, mutta tunnelataus jää edellisestä osasta, vaikka keskivaiheilla on lupausta. Leffalla on tilaisuus rakentaa edellistä osaa vastaava tarinan kaari yhdelle tai kahdelle hahmolle. Ajoittainen tunne kiireettömyydestä palvelee, kunnes aika loppuu, eikä hengailu ollutkaan se tehokkain tapa käydä läpi kaikkea potentiaalia. Jälkiviisastellessani havaitsin tv-sarjamaisia piirteitä.

Veikkaan, että moni muistaa taas vain viimeisen kohtauksen ja valittaa leffan "jäävän kesken", mutta myös trilogian kirjoittajaa voi ymmärtää, ainakin jos ajattelemme enemmän teemoja kuin hahmoja ja tilanteita. Hän tiesi, että kaksi osaa tehdään mutta kolmatta välttämättä ei. Potentiaalia on vielä reilusti, mutta useamman teeman kanssa voi tehdä rauhan nytkin.