En käy läpi kaikkea, mutta sanon jotakin, joten pistän tähän spoilerivaroituksen ja siirrän lukijalle vastuuta jatkamisesta. On turhauttavaa kirjoittaa aina asian sivusta, mutta yleensä sen hyväksyy, kun sisältö on valmiiksi pureksittua.

Alison Brie ja Dave Franco ovat tosielämän aviopari. Tämän leffan mainoskuvissa he enemmän ja vähemmän selkeästi sulavat yhteen. Tämä on ohjaajansa ja kirjoittajansa Michael Shanksin esikoispitkä. Uutisoin juuri hänen seuraavastaan, jossa yksi mies joutuu "tekemään yhteistyötä itsensä kanssa" jäätyään vangiksi "tajunnan räjäyttävään hotelliin". Okei? Äkisti - leffaa vielä näkemättä - koin ymmärtäväni, mitä Together on tai mitä sen pitäisi olla. Se on sitä. Hykertelin alusta loppuun ja liikutuinkin. Sisältö on siis teknisesti "valmiiksi pureksittua" (kaikki on), mutta se on sitä melko eksoottisesti.

Tärkein teema on suhde ja sitoutuminen. Hahmot ovat olleet yhdessä kauan. He kysyvät, ovatko he lähinnä tottuneet toisiinsa, mutta on yhä hyviä hetkiä. Mies on rokkariksi yli-ikäinen, kun hän ei ole saavuttanut mitään mainittavaa. Nainen on kiinni opettajan hommissa. Kaveritkin huomaavat, ettei kaikki rimmaa. Kun pari muuttaa pois kaupungista, on aikaa pohdiskella sitä, kuinka he ovat Yhdessä. Jumissa? Ansassa? Mies on enemmän pois elementistään, ja hänen traumansa ja mielenterveysongelmansa alleviivataan varhain.

Böö. Mies näkee näkyjä tai painajaisia. Hän on epäluotettava kertoja, mutta naisella on omia kohtauksia, ja molemmat törmäävät paikallisiin mysteereihin. Samalla kun suhteen suusanalliset ongelmat kärjistyvät, maailman muut voimat pitävät heidät yhdessä tiukemmin. Se menee absurdiksi, ikään kuin tämä olisi, öh, Don Rosan ankkatarina (?).

Alkupuolen pelottelu on hieman laskelmoitua, mutta muuta kerrontaa kiittelen siitä aivan liian harvinaisesta tunteesta, että kertoja tekee omaa juttuaan ja nauttii. Väitin edellisessäkin arvostelussa (The Roses), että leffan rytmi on outo, kun tilanne ei eskaloidu tutuimmalla mahdollisella rytmillä, vaikka kärjistyksiä jo luvattiin, mutta tätä visiota ei paikkailla hutiloidulla montaasilla viime tingassa. Tämä - sekoilu - kommentoi paria tai useampaa asiaa yhtäaikaa, jos niin sovitaan. Mikäli vanha suosikkini Batman - paluu toimii vertauksena sirpaleisesta persoonallisuudesta (joka saattaa joskus haluta "tehdä yhteistyötä itsensä kanssa"), toimii tämäkin.

Kun sitä kokee katsovansa 2-3 leffaa yhtäaikaa leffan ollessa lyhyt ja puitteiltaan rajattu, sitä tulee viihtyneeksi. Koin tämän mielleyhtymien juhlaksi: pääni kävi mm. tietyssä musikaalissa ja 80-luvun Turtles-piirretyssä, ja kun tuon kirjoitin, on tarkennettava, ettei tuo ollut viittaus The Turtlesin kappaleeseen "Happy Together", joka alkoi soida päässäni nyt. Yhtä kaikki antaisin tälle mahdollisuuden myös puhtaana parisuhdekomediana, jos karu musta huumori tapaa mennä läpi. Brien ja Francon intohimot ovat siinä puolessa, heidän myydessä mukavasti hirtehiset ristiriidat.

"And the children of the moon,
Were like a fork shoved on a spoon."