Moni ei tykkää minusta, kun väitän että Fish Tank on komedia. Nauroin vain noin viiden kohtauksen aikana, joten en itsekään vakuuttunut asiasta ennen viimeistä puolta tuntia. Fish Tank kertoo 15-vuotiaasta ongelmanuoresta Miasta. Mia asuu alaluokkaisesti pikkusiskonsa ja välinpitämättömän bilehirmun äitinsä kanssa Iso-Britanniassa. Hip-hop-tyylinen tanssi on haaveissa se juttu, joka vie Mian muihin kuvioihin. Nauroin ensimmäisen kerran, kun Mia tanssi treenimielessä. Mia ei varsinaisesti tanssi huonosti, vaan sanotaanko, että realistisesti: samaan tyyliin kuin meikäläinen toisinaan yksikseen, joskin totisella naamalla. Fish Tank on kuin akvaario, jota voi tarkastella eläinystävän ymmärtäväisellä tieteellisellä asenteella, vaikka se on täynnä surkeita elukoita, joita ihmetellessä oman elämän tragikoomisuus unohtuu sekunniksi.

Mia on lätäkön pahansisuisin fisu, joka tekee mitä tahtoo ja käy toisinaan isompien eväkkäiden kimppuun. Hahmo esitellään erinomaisen iskevästi ensimmäisten minuuttien aikana. Elokuva on vahvimmillaan rullatessaan ilman dialogia. Ohjaaja Andrea Arnoldin kuvakerronta on energistä, realistisenkarheaa, selkeää, paljon kertovaa ja hetkittäin hyvin tyylikästä. Kun Mia vain toimii - kun mitään ei selitellä -, elokuva tavoittaa eläimellisyyden lumon. Eläinten käytös on ennakoitavissa hyvin pitkälle kuten tämän leffan juoni, mutta pieni kiintoisa epävarmuustekijä on ilmassa. Antiikkisella kuvasuhteella 4:3 yritettäneen saavuttaa ylimääräistä häkkimäisyyttä, mutta tämän tehokeinon iskevyys jää kyseenalaiseksi.

Olennaisin sivuhenkilöistä on äidin uusi poikaystävä Connor. Mia käyttäytyy vähemmän vihamielisesti peruscharmikasta kolmekymppistä jannua kohtaan kuin muita, mikä ei voi olla hyvä asia. Monet kohtaukset ovat onnistuneesti tulkinnanvaraisia. Hienovaraisuus on hyve ja niin edelleen, mutta se ei Fish Tankista vuoden filmiä tee, että se käskee katsojan itse keksiä miten syvällisiä päähenkilöiden kieroutumat ovat. Leffalla ei ole käytännössä mitään sanottavaa. Tulkinnanvaraisuudesta on lähinnä se etu, että jälkikäteen katsojat pääsevät syyttelemään toisiaan kukkahattutädeiksi, ääriliberalisteiksi ja sigmund-freudeiksi. Fish Tank kertoo lohduttomasta elämästä ja sen epäilyttävistä valopilkuista asianmukaisen päämäärättömästi. Ensialkuun olin tyystin tunnelman oma, mutta vähitellen leffa menetti otteensa.

En kuvaile tätä ravistelevaksi vaan korkeintaan tukistavaksi kertomukseksi tytöstä tuuliajolla. Ensikertalainen Katie Jarvis on pääroolissa asiallisesti sekä ilmeetön että sähäkkä. Ymmärsin tyttöä tarpeeksi, jotta pelkäsin hänen puolestaan ja toivoin hänelle hyvää, mutta en liikaa, minkä ansiosta hän itse tuntui tarvittaessa arveluttavalta. Pikkusiskon roolissa nähdään paremmanpuoleista lapsinäyttelyä. Teinimäinen mutsi ja muutamat muut hahmot ovat etäisiä ja yksiulotteisia uskottavalla tavalla kuin ihmiset, joihin on vaikea saada kontaktia: näkökulma on korostetusti Mian, joka ei saa. Suosiotaan nopeasti kasvattanut Michael Fassbender on erinomainen Connorina, eli ns. "ihan tavallisena miehenä".

Pikimusta draamakomedia Happiness - Onni on semmoinen klassikko, että olisi saavutus, mikäli jokin ei kalpenisi sen rinnalla. Väittäessäni Fish Tankia komediaksi tarkoitan, että se tuntuu Onnen etäiseltä sukulaiselta; kummin kaimalta. Onni on klassisesti kulkeva elokuva, kun Fish Tank taas on näitä nykynuorison fiiliksiä tavoittelevia moderneja pätkiä, kuten on mm. Kolmetoista. Hahmoja käsitellään etäisen onnimaisesti: onnimainen on varsinkin Connor kaikessa velmuudessaan. Vaikka nauroin pariin otteeseen ja loppupuolella reippaammin, tämä ei tarkoita, etteikö Fish Tankin tragikoomisuus olisi minua liikuttanut. Kun entiset kilpikonnani jahtasivat toisiaan harmillisen vaatimattomassa terraariossa ja torspoilivat itsensä selälleen, toki ymmärsin mistä oli kyse. Eivät ne sieltä poiskaan päässeet. Elämä on kuin akvaario... Ja tämä oli puhdasverinen latteus.