Boikottilistaa ei saa päästää liian pitkäksi, mutta Michael Jackson -leffan jälkeen muusikkojen elämäkerrat on ehkä nähty, ellei tiedossa ole Better Man -leffan tasoista stunttia tai esim. realistista Jackson-kuvausta. Neljä yhtäaikaa valmistuvaa The Beatles -leffaa on stuntti ja ehkä kamalin mahdollinen moinen. Tekisivät viidennen Stuart Sutcliffestä tai Yoko Onosta niin katsoisin kettuillakseni vain sen.

Niin taas: Kari Tapio, Kaija Koo tai Bruce Springsteen on hieno mies, jos niin sovitaan. Kaikista näistä lähtee ääniä, joilla osaava leffa luo legendan. Vuonna 1981 Springsteen on jo "The Boss" eli lempinimi mainitaankin, mutta on todistettavaa. Hungry Heart -biisin jälkeen häneltä toivotaan hittejä, mutta hän ajautuu virittämään taiteellisen karheaa Nebraska-albumiaan. Ilmeisesti Nebraska oli paineita purkanut hitti, jonka jälkeen oli rennompaa valloittaa maailma megahitillä Born in the U.S.A..

Juhlakalua tulkitseva Jeremy Allen White on tunnetuimmassa The Bear -roolissaan vähäeleinen, joten se piristää heti, kun hän vääntää naaman haitarille konsertissa. Sielukasta mökötystä tarvitaan enimmän aikaa, kun tämäkin on tarina masennuksen ja luovuuden suhteesta, mutta muutamat paskahalvaukset aidosti auttavat aistimaan uudenlaista tuoksua. Erikoinen suoritus ei ole. Mainitun konsertin jälkeen vihreäpaitainen mies kuulostaa Kermit-sammakolta, joten välitön huomioni oli se, että rutiinilla voisin katsoa leffan hänestäkin. Hän on Springsteenin manageri, jota näyttelee Jeremy Strong.

Whitellä on suunnaton nenä kuten Dr. Teeth and The Electric Mayhem -bändin useimmilla jäsenillä. Ja alussa esitellään satunnainen blondi tyyliin Janice! Tein parhaani sivuttaakseni fantasiat muppeteista ja muusta luovuudesta; kunnioitin mustavalkoisia takaumia, jotka selvensivät asiapitoisesti, että Brucen isä oli mies. Meillä kaikilla on tällaista ihmeellistä historiaa, joka on kipu syvällä takapuolessa ja samalla meitä ohjaava voima, joka ei aina näy ulospäin.

Monet tutut ideat tunnistaa, mutta niistä uupuu kipinä tai kurkkuun jumiutuva kekäle. Rytmi kuten nippelitiedon ja elämän tarkoituksen suhde takkuavat. Se on hyvä tietää etukäteen, että Bruce on tavallisten amerikkalaisten duunarien tunteiden tulkki, vaikka vihjettä vähän löytyisikin - muualtakin kuin lyriikoista. Kohtaus, jossa istutaan elokuvateatterissa, ei tuonut Oscar-ehdokkuuksia, vaikka niin samaistuttava hetki painetaan usein julisteeseen, ja muutenkin koin, että julistetason hetket uupuvat.

Musiikki ei salli kuvailla tätä banaaleimmaksi soopaksi koskaan. On se pomo legenda. Yksinkertaistettuna en kuitenkaan niellyt sitä, että uralta on löydetty vaihe, saati että sitä osattaisiin käsitellä. On kiva, että tarina yritetään rajata, mutta periaatteessa tämä on kertomus elämän jo voittaneesta julkimosta, joka rypee itsesäälissä ja sitten lopputekstien mukaan ei ryvekään. Se, että mies luo superhittejä samaan aikaan kuin ensin julkaistavan taideprojektinsa, ei tue sitä ajatusta, että Nebraska oli vaihe, joten leffa tarvitsisi lisää luovuutta.


Voi pojat, tätä en ollut kuullut ennen: