Maustetytöt onnistui poikkeuksellisen hyvin edellisellä albumillaan. Vuonna 2023 ilmestynyt “Maailman onnellisin kansa” hioi popduon ilmaisun erinomaiseen terään, jonka myötä elämän ankeudesta voimansa ammentavat teemat ja tarttuvat sävellykset soivat täydellisessä tasapainossa saaden siinä ohessa tanssijalan vipattamaan.

Neljäs täyspitkä “Itken jos mua huvittaa” ei onnistu toistamaan edeltäjänsä temppua. Tarjolla on edelleen ammattimaisempaa soundia, mukana laulettavia kertosäkeitä sekä kypsemmältä kuulostavia sanoituksia, mutta siinä ohessa ilmaisuun liittyvää tutkimusmatkailua on jatkettu eteenpäin. Edellisillä julkaisuilla kuultua elektronista äänimaisemaa ja tanssittavaa diskobiittiä on ruuvattu alaspäin, tilaa on annettu aiempaa orgaanisemmalle ja pienieleisemmälle soundimaailmalle. Tarjolla onkin totuttua runsaammin akustisia kitaroita, aimo annos melankolista tunnelmaa virittäviä jousisoittimia ja kuullaanpa seassa myös lapsikuoroa. Toki syntikoille on edelleen paikkansa, mutta nyt nämä on valettu vähemmän hyökkääväksi osaksi kokonaisilmaisua.

Valittu musiikillinen lähestymistapa nostaa poikkeuksellisen selkeästi valokiilaan sanoitukset ja niihin liittyvät teemat. Ratkaisussa on paljon hyvää, mutta siihen liittyy myös omat haasteensa. Parhaimmillaan jälki on puhuttelevaa ja poikkeuksellisen koskettavaa: koulukiusaamista käsittelevä Hapentuhlaaja, syömishäiriöstä kertova Luiden päällä vihaa, maailman vääjäämätöntä tuhoutumista lähes hautajaistunnelmissa maalaileva Mitä sitten teen? sekä upeasti albumin päättävä Styroksi loistavat tekstipuolellaan. Ne ovat myös parhaimmat esimerkit siitä, kuinka jousilla ryyditetyllä ilmaisulla pystytään luomaan karvat pystyyn nostattavaa ja tunnemittaristoa aktivoivaa musiikkia.

Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Kuuntelukokemus väljähtää poikkeuksellisen voimakkaasti niinä hetkinä, kun teksteistä puuttuu riittävä terävyys. Vaikka Maustetytöt on kehittynyt valtavasti tällä osa-alueella, ei touhu ole jatkuvasti sellaista, että se kannattaisi näin korostetusti nostaa etualalle. Esimerkiksi Sadan vuoden yksinäisyys on sanoituksiltaan täysin yhdentekevä, Rotankolo tuskastelee lähinnä turhauttavasti eikä Kuolema lähestyy saa kunnolla toimitettua asiaansa. Ongelma ei ole uusi. Aiemmillakin levyillä sanoituksissa on ollut omat kipupisteensä, mutta ne on voinut sivuuttaa musiikkipuolen tarjotessa vaihtoehtoisia koukkuja, jotka ovat vetäneet kuulijan mukanaan. Nyt ilmaisussa on aiempaa niukemmin tällaisia säkenöiviä valopilkkuja, jonka myötä tekstipuolen tökeryyksiin kiinnittää poikkeuksellisen selkeästi huomiota.

Itken jos mua huvittaa on kaksijakoinen albumi. Parhaimmillaan se on tunteikkainta ja puhuttelevinta alakulopoppia koskaan, mutta heikoimmillaan huonointa, mitä Maustetytöt on tähän mennessä tehnyt. Monet albumilla tehdyt ratkaisut eivät täysin vakuuta. Hyviä hetkiä on kuitenkin selkeästi enemmän kuin niitä heikompia. Erityisesti albumin alkupuolisko toimii hienosti huipentuen upeaan nimikkobiisiin, jonka on helppo nähdä nousevan keikkojen vakionumeroksi. Näiden ansiosta lopputulos kipuaa plussan puolelle, vaikka Itken jos mua huvittaa pienimuotoinen pettymys onkin.