Tässä Predator-mukaelmassa avaruuden sotakone on kuin iso ED-209. Se kävelee päivänvalossa heti kun se esitellään. Se ajaa asiansa kun hyväksymme, että seuraavankin tällaisen aikana viittaamme 1900-lukuun sen sijaan, että muistaisimme nähneemme War Machinen. On räjähdyksiä ja suolenpätkiä ja leffa ottaa itsensä vakavasti, mistä johtuen leffa on hauskempi kuin komediat.

Ei ole uutta, mutta keskustelun vuoksi: leffa edustaa nurinkurista logiikkaa. Alussa Alan Ritchsonin näyttelemä kokenut ja reteä supersotilas sotii. Silti hän haaveilee toisesta sotakoulusta? Kun hän traumatisoituu, suunnitelma pitää, mutta nyt hän on äärimmäisen masentunut. Kouluttajat ovat vakuuttuneet valmiista teräsmiehestä, mutta he tahtovat hänen ottavan vastuuta johtajana, mistä hän kieltäytyy. Hahmovetoinen tavoite vaikuttaa selvältä, mutta miten se voi teoriassakaan toimia? Tiedät avaruusmörön lahtaavan sakkia. Se on syy traumatisoitua eikä parantua traumoista.

Teoriassa se voisi jopa innostaa, jos päähenkilö terävöityisi tuntemattoman uhan edessä ja tekisi kaikkensa, jottei hän tällä kertaa menetä taistelutovereita. Olisi pelivaraa: moni voisi loukkaantua, ja mörkö voisi ammuskella tiimin ulkopuolista väkeä. Riippumatta siitä, onnistuuko sankari suojelemaan ketään, se kerronnallinen potentiaali, johon viittaan, vedetään vessasta välittömästi, kun robotti tulittaa hoomoilasia täysillä. Se vakiintuu tyylivalinnaksi, että sotilaat reagoivat epätoivoisesti hirmuiseen rymistelyyn. Kyse on vaistoista ja selviytymisestä, ei strategiasta. Sillä se siis lähtee, millä se on tullutkin? Jos traumatisoidut turkkilaisessa tyrmässä, pari vuotta venäläisessä vankilassa piristää?

Leffa sijoittuu koleaan korpeen, jossa tulevat ja/tai nykyiset kommandot harjoittelevat. Se, että leffassa räjähtelee jo ennen tätä, on takuulla Netflixin vaatimus. Tarina rullaisi vaivattomasti, jos mököttävä päähenkilö olisi mysteeri, jonka yllättäviä kykyjä kaverit ihmettelevät: mikä tahansa saavutus menisi terapiana, jos trauman yksityiskohtia ei märehdittäisi. Toisaalta nautin epävireisyydestä. Kun sitä psyykkaa itsensä toivomaan, että sankarin on pakko parantua traumasta, peruskäänteet menevät mustana huumorina.

Lisäksi: militaristinen mölinä alussa haiskahtaa siltä kuin tekijät fanittaisivat Starship Troopers -leffaa ymmärtämättä sen olevan satiiria fasismista. Tunne johtuu osittain siitä, että usko amerikkalaisuuteen on ennätyksellisen matalalla, mutta keskitasoa ryppyotsaisempi leffa on. Jo se on hilpeää, että solttuja koulutetaan hirveällä tohinalla, vaikka tiedämme monien häviävän yhdelle droonille. Leffa ei epäkohtaa tunnista, eikä normaali kätevä machoilu sitä kumoa.

Leffa on parempi kuin mm. uusin Jurassic World (Rebirth) johtuen sujuvuudesta, säpinästä ja siitä, että hahmovetoinen puoli sentään on olemassa. Sitkeä peltipurkkikin on hahmo verrattuna täysin satunnaisiin dinoihin.