Nimihirviö Mike & Nick & Nick & Alice on huvittava gangsterikomedia, varsinkin jos siitä ei tiedä mitään etukäteen. Reteän Keith Davidin näyttelemä herra Sosa kähisee kekkereillään, että järjestöä sabotoinut vasikka löytyy pian. Luonnostaan nautamaisen James Marsdenin näyttelemä Mike odottelee hotellissa tipumaisen Eiza Gonzálezin hahmoa Alicea. Paikalle saapuukin Alicen puoliso ja Miken kollega Nick, jota Vince Vaughn tulkitsee toteavaisesti. Mike uskoo, että Nick ottaa hänet hengiltä - mahdollisia syitä on kolme -, mutta Nick vakuuttaa tarvitsevansa apua keikassa, joka vaikuttaa rutiinilta hämärähemmoille. Sitten leffan nimi selitetään.

Huvikseni en paljasta edes sitä, mikä lukee selvästi julisteessa. Tahdon samalla painottaa, että hitusen nyrjähtänyt tyyli on olennaisempi osa nautintoa kuin se, mitä käänteet tarkalleen ovat. Tavallaan hatusta temmotaan mitä sattuu, mutta ideoille myös omistaudutaan. Mikään ei siis tule vasikkajuonen tielle, vaikka kylkeen kehittyy vähän eksoottisempia tasoja.

Tyyli on korostuneen itsetietoinen tai yrittää olla sitä. Leffa on ylikirjoitettu sekä tarkoituksella että tahattomasti... Esimerkki. Alussa kirjoittajalla on fetissi vitsiin, jossa hahmot eivät tajua toistensa viittauksia. Yleensä elokuvahahmot ammentavat samasta laarista, mutta nyt pienetkin viittaukset johtavat nihkeisiin hetkiin. Myöhemmin kun monet hahmot tajuavat viittauksen, jonka kautta leffa kommentoi sisältöään, se ei varsinaisesti vaikuta huipentumalta aiemmalle vitsille, vaan neuroottinen leffa ennemminkin pyrki ansaitsemaan oikeuden harrastaa kätevää kerrontaa, josta katsojat yleensä nipottavat.

Hahmojen suhteisiin on laskelmoitu sen verran tunnetta ja vilpittömyyttä, että sarkasmin pahimmat lieveilmiöt vältetään. On tilaa olla omaa mieltä siitä. Kun perusteet on esitelty, hahmot pyrkivät keskustelemaan tulehtuneesta tilanteestaan tyynemmin ja avoimemmin kuin oikeat ihmiset, koska outo tilanne saa ihmissuhdedraaman vaikuttamaan pikkumaiselta. Onko tämä välittömyyttä, hyperrealismia vai sitä, että kaikki hahmot puhuvat saman kirjoittajan suulla? Ainakin pysyin hereillä. Arvostin yrittämistä. Joku kokee saman rasittavana.

Tunnistin myös monien musiikkivalintojen olevan pikkutarkkoja, joten ovatko ne kaikki sitä? Leffa mainostaa, että tulossa on tapahtuma nimeltä after after after party. Kun se alkaa, taustalla soi sama biisi kuin elokuvahistorian elämyksellisimpien jatkojen aikana. Onko se tarkoitus huomata? Miksi olisi, kun niitä jatkoja ei voida haastaa? Ohjaajan ja kirjoittajan etunimi on BenDavid, joten oletan hänen olevan hieman kettumainen jo geneettisesti. Et halua eläessäsi sanoa ääneen "hei PenaTaavi, katsotaan toi uus leffa Mika ja Niko ja Niko ja Lissu, ja sitten mennään jatko-jatko-jatkoille, jep-jep?".

Toimintakohtaukset ovat huvittavan farssimaisia, mutta melkein unohdin mainita ne. En ole varma, tahtooko ohjaaja tehdä niitä, kun ne eivät täysin muuhun tyyliin istu, mutta jos kyse on studion vaatimasta säpinästä, vaatimusten toteuttaminen typerästi on varmasti herra-söör PenaTaavia motivoinut. Soivatko kellosi, jos sanon, että vuonna 1995 yhdessä leffassa oli tosi makea tappelu, joka oli 100% turha tarinan kannalta? Tämä varastaa biisin siitäkin kohtauksesta.

Joskus komediat esittelevät lopputekstien aikana mokia, jotka vakuuttavat, että koko tiimillä oli hauskaa! Nytkin jotakin ehkä vakuutellaan.

Jotakin tämä on. Hapanimelä?