Kylläpä Stam1na on tehnyt haastavan albumin.

Bändin 11. täyspitkä "Apnea" ei nimittäin päästä kuulijaa helpolla. Vaikka yhtye on koko uransa ajan sopivissa määrin uudistanut ilmaisuaan ja tarjoillut monenlaisia yllätyksiä, onnistuu uutukainen silti hämmästyttämään. Tällä kertaa yhtye on sotkenut metalli-ilmaisuunsa aimo annoksen progeilevampaa otetta, unenomaista tunnelmaa, kevyempiä elementtejä sekä liudan monenlaisia puhallinsoittimia, joiden myötä lopputulos eroaa selvästi aiemmasta. Jos "Taival" oli monelle taidelevy, niin Apnea on tätä vieläkin selkeämmin.

Apnea on teos, jonka avautuminen vaatii aikaa ja vaivaa. Ensimmäiset kuuntelukerrat menevät ihmetellessä albumin tummansävyistä soundimaailmaa sekä poikkeuksellisia sävellysratkaisuja, joista monet voisivat soida vaikkapa kepeämmillä progerock-albumeilla. Sävellysten koukut eivät myöskään ole totutun ilmeisiä. Suorasukaisia ja helposti sulateltavia täsmähittejä ei pahemmin mukana ole, vaan kiekon hienoudet on ripoteltu koko albumin mitalle. Nyt mennään kokonaisuus edellä. Näistä syistä levyn arvosteluprosessi on ollut poikkeuksellisen pitkä. Vielä kuukausi albumin ilmestymisen jälkeen en ollut täysin varma, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella.

Kun Apnea lopulta päästää kunnolla sisäänsä, paljastuu haastavan ulkokuoren alta varsin väkevä kokonaisuus, jonka tunnelmaa ja erikoisuuksia on pakko arvostaa. Harmillisesti lopputulos ei kasva osiensa summaa suuremmaksi nautinnoksi. Kokonaisuus kyllä pelaa hienolla tavalla yhteen, mutta tehokuuntelun myötäkään esille ei nouse selkeitä huippuvetoja, joita haluaisi sellaisenaan kuunnella. Hitikkyyttä olisi kaivannut enemmänkin. Lisäksi seassa on useampiakin kummastusta herättäviä hetkiä, varsinkin tekstipuolella kyykätään välillä poikkeuksellisen rumasti. Karkeimpana esimerkkinä ilmiöstä toimii Käärmeennyrkki-kappaleen kertosäe, jonka sanailu herättää lähinnä vaivaantuneisuutta.

Suurimmalta osin homma pysyy kuitenkin hyvän maun rajoissa, eikä vastaavanlaisia tolppalaukauksia ole liiaksi mukana. Päinvastoin, lukuisat kiinnostavat hetket ja pääosin mainiosti rullaavat kappaleet pitävät homman kiinnostavana. Esimerkiksi viipyilevä ja selittämättömän uhkaava Opas, rouheasti rymistelevä Satiiri, raivoisaa aggressiota ja kaunista herkkyyttä sekoittava Toivonkipinä sekä levyn rauhallisesti päättävä nimikkokappale ovat hienoja vetoja, jotka esittelevät samalla albumin omalaatuista ja moneen venyvää sävellystyötä. Myös etukäteen ilmestyneet Golem sekä jo aiemmin mainittu Käärmeennyrkki maistuvat albumimuodossa varsin hyvin, vaikka jälkimmäisellä omat ongelmansa ovatkin.

Stam1nan rohkeutta ja kokeilunhalua on pakko arvostaa. Vaikka Apnean tunnistaa helposti yhtyeen tuotokseksi, tuovat erikoisemmat elementit ilmaisuun upeita lisäsävyjä. Erityisesti puhallinsoittimet sekä albumin unenomainen tunnelma ansaitsevat kehuja. Selkeitä hittiviisuja mukaan ymppäämällä ja sävellyksiä terävöittämällä lopputulos olisi vieläkin parempi, mutta tällaisenaankin touhu on riittävän onnistuneesti toteutettu. Apnea on kiinnostava albumi, joka iskee parhaiten yhtenä suupalana nautittuna.