Frank Langellan Skeletor on parempi roisto kuin Darth Vader. Skeletor on Shakespeare-henkinen kokovartalosuoritus palkitulta teatterinäyttelijältä. Vader on "muhahaa"-tyyliin vetävä salipumppu, jonka päähän lyötiin pytty ja jonka näyttelijä heltyi dubbaamaan.

Provosoivaa on se, että kun ensimmäinen Taru sormusten herrasta -elokuva oli nähty (romaania lukematta), pidin Sauronia laimeana, jos häntä vertaa Saurodiin. Kumpikin on mykkä naamiotyyppi, joka ei saa mitään aikaan ja joka teloitetaan 1. matsin jälkeen, mutta Saurod sentään on lisko, jonka uniikin fysiikan aistii, eikä joku salipumppu, jonka päähän lyötiin pytty.

Enkä silti muista pitäneeni elokuvaa Masters of the Universe (1987) järin upeana verrattuna esim. klassikoihin Turtles (1990), Haamujengi ja Sinbad, merten sankari. Kun leffa tuli telkkarista tai jotakin, leluilla yhä leikittiin, sillä laserruoskakohtauksesta supatettiin. Sitä yleistä ajatusta, ettei tämä ole aitoa He-Mania, edustaa itselleni vain silakka Karg. Myös Saurod, Gwildor-tonttu ja piraattispede Blade luotiin leffaan, mutta lelut heistä olivat jo tuttuja.

Eternia-planeetta koostuu kahdesta maalauksesta ja valtaistuinsalista. Tarina on kehno. Rytmi on hyvä. Kaikella on funktio, kun taas tv-sarjoja nykyään lusiessani en ole varma, onko tunnin jaksoilla merkitys. Eternian Pääkallolinna on universumin keskus, koska niin sanotaan. Kun piipahdamme tontun kämpillä, hän mainitsee kellarinsa sijaitsevan linnan alla, joten nyt sankarit ovat ainoissa kunnon lavasteissa. Siirtymä on typerä muttei aukko tai ajanhukkaa.

Tontun musikaalinen teleporttiavain on erinomainen MacGuffin. Saan kylmiä väreitä äänisuunnittelusta. Avain selittää, miksi Skeletor on valloittanut linnan ennen leffan alkua ja miksi sankarit tumpeloivat itsensä Maapallolle. Gwildor myhäilee, että avaimella voi tehdä mitä vaan, joten se on yhä luonteeltaan mysteeri, kun Maan musikaaliset pulliaiset ihmettelevät sitä omilla ehdoillaan.

Sadusta uupuu sanoma mm. kun pikaruokaleidi Courteney Coxin traumat perutaan magialla, mutta sivumaininta traumoista selittää neuroottisen hahmon heti ja vaikuttaa muuhun. Yksityiskohdilla pelataan.

He-Man toimii kaulasta alaspäin. Lausunto ei koske kankeita lähitaistelukohtauksia, mutta ammuskelu viehättää savun ja kipinöiden voimin. He-Man ja Teela ovat laimeita, suorittavia sotilaita. Asemies on mulkku, josta muistan aina vain sen, että hän pettää kansansa vegaaniset arvot. Gwildor on uniikki söötti sössöttäjä ja leffan toiseksi paras hahmo. Kolmas on noita Evil-Lyn, joka on vakuuttava jäätävine silmineen, joiden takana on hitusen mysteeriä, koska hän pitkin leffaa järkyttyy Skeletorin itsekeskeisyydestä (mikä ei johda mihinkään). Skeletorin sieraimia ei pidä tuijottaa HD:nä, mutta Langellan suoritus tekee kumiukosta hyytävän symbolin sosiopaattien kieroutuneisuudesta, Skeletorin pitkälti juhliessaan itsesääliään, samalla kun hän puhkuu voimaa ja kihtiä universumin mestarina. Ja: tahdon setin, jossa tulee kuumakallekyttä Lubic, seinä ja puolikas auto.

Leffa ei ole legendaarisempi kuin esim. kuunnelmat Tähtisumua, Teelan kidnappaus ja Liejuhaudan vanki, mutta leffa on yhä kivuton. Tippa kävi silmässä. Sähköistyin. Leffa-arvio ei pidä paikkaansa, jos sitä ei ole kirjoitettu vuoden sisällä ensi-illasta, joten mites matikka? Kolmonen? Se on mahdollinen (muttei toivomani) arvosana tämän vuoden versiolle, mikäli se on yliajalle venyvä teknisesti parempi elokuva. Rytmillä on väliä. Kulttiroska harvemmin tylsistyttää. Leffojen ei pitäisi kestää yli kahta tuntia. Haamujengi on 5 tähden fantasia 5 tähden rytmillä vetäessään mutkat surutta suoriksi, joten se fantasia tarvitsi vain yhden leffan myydäkseen tonnilla leluja.