Mainoksessa näin anarkistisen kauhukomedian, jossa Frankensteinin hirviö ja morsian ovat Bonnien ja Clyden tavoin itsenäisii ja toisissa kii 1930-luvun gangsteritunnelmissa, painon ollessa feministisessä vapautumisessa, mikä kenties on vetoavan vertauskuvallista kauhuteeman ansiosta ja puhtaisiin gangsteridraamoihin verrattuna. Ja huhut väittivät tätä musikaaliksi. Kelpaisi. Joten ei käy.

Sekavasta kehyskertomuksesta päätellen ohjaaja ja kirjoittaja Maggie Gyllenhaal projisoi itsensä kirjailija Mary Shelleyn nahkoihin, ja sitten Shelley projisoi itsensä Frankensteinin morsiameksi, jota näyttelee Jessie Buckley. Kirjailija on sekaisin päädyttyään kiirastuleen (?), joten morsiankin on rääväsuu, jonka ulina voimaannuttaa, jos olet 90 miljoonan dollarin budjetilla palkittu floppiohjaaja ja nepovauva, joka kokee, ettei miesten maailmassa saa sanoa mitään. Myös Touretten syndrooman diggailija saa tästä jotain irti.

Kaikista näistä päätellen romaania ei luettu, koska leffan voi perustaa leffoihin. Idea morsiamesta on romaanista, mutta del Toron viimesyksyinen lässähdys sivuutti sen, ja tämäkin versio käyttäytyy kuin morsian olisi jatko-osan juttu. Hirviö teki muun 1800-luvulla. Vuonna 1936 hän toivoo morsianta uudelta tohtorilta.

Tohtori on nainen - vaikkeivät naiset saisi menestyä tohtoreina! Tohtori paheksuu pyyntöä, mutta sitten hän vain täyttää sen ja kutsuu zombiesutturaa morsiameksi. Morsian on rääväsuinen kuten eläessään. Hänkin protestoi. Tai sitten hän vain hengailee hirviön kanssa, kunnes hän ihastuu hirviön ritarillisuuteen. Feminismiä.

Aluksi koin morsiamen taustatarinan yrittävän ilmaista, että hän oli jo eläessään kaaoottinen luonnonvoima ja yleinen symboli elämänhalusta. "Ei hätää". "Kohta hän voi jo paremmin". Sittenhän sillä onkin väliä (ei ole), muistaako hän historiansa gangsterien kanssa ja pahastuuko hän, kun häntä tässä vähän juksattiin.

Kuvittele Gyllenhaalin aloittaneen sherrypäissään ja olleen samassa tilassa kirjoituspäivien päätteeksi. Aamuisin hän kirjoitti kohtauksia, joissa hirviö istuu elokuvateatterissa ja ylistää elokuvien merkityksellisyyttä, koska niin voitetaan Oscareita, mutta iltaisin Gyllenhaal jotenkin keksi, että morsian voisi ulista hähää, oon niin karu ämmä, hähää!

Kun kuivat kytät jahtaavat hirviöitä, lehdistö seuraa ja tapauksesta inspiroidutaan, koska niin sanotaan. En yllättyisi, jos Gyllenhaal olisi korostanut Bonnie ja Clyde -yhteyksiä viime tingassa ne viimein tajuttuaan. Leffa kertoo teoriassa paljosta ja eipä juuri mistään.

Koetin yhdistellä paloja. Esimerkiksi se ei ole loogista, että 1800-luvun hirviön vanhahtavuutta korostetaan sillä, että hän rakastaa tuoreita leffoja, mutta se on, että hylkiönä hän tuntee kaunistellut leffat eikä salakapakoita, joista morsian karkasi. Joten: ei mitään.

Buckley voitti juuri Oscarin Hamnetilla, jota en katso, koska se kertoo tarinoiden kertojasta, mutta muu kelpaa, koska hetkittäin hän tekee näinkin kamalasta roolista siedettävän. Herra hirviö kuvittelee itsensä elokuviin, joten koetin kuvitella Balen muikistelemaan myös Lakaisijoihin. Hän ei olisi huonompi tai parempi kuin Silvennoinen. Asiayhteydestä irrotettuna vähintään kaksi kohtausta ovat kiintoisia Buckleyn ja Balen ansiosta. Harja.