Brendan Fraserin näyttelemä näyttelijä tahtoisi olla oikea näyttelijä. Silmäilin juonikuvausta etukäteen mahdollisimman leväperäisesti oppiakseni, onko se pääjuoni tai muuttuuko se sellaiseksi. Ei. Sitten tämän katsoo.

Fraserin hahmo Phillip tähditti japanilaista mainosta vuosia sitten ja jäi kulmille paremman toivossa. Klassista, synteettistä elokuvalogiikkaa noudattaen hän päätyy puolivahingossa teeskentelemään hautajaisvierasta outoon tilaisuuteen, minkä jälkeen hän vastentahtoisesti ryhtyy perhevuokraamon viralliseksi kiintiövalkonaamaksi. Näitä firmoja on Japanissa. Ne vuokraavat näyttelijöitä tapahtumia piristämään ja henkilökohtaisia traumoja paikkailemaan.

Toivottavasti sekin on leffamainen kärjistys, että Phillipin ensimmäinen virallinen työ on näytellä sulhasta naiselle, joka haluaa kohteliaasti puijata vanhoillisia vanhempiaan ennen karkaamista maasta. Ohjaaja ja kirjoittaja Hikari on japanilainen, joten nautitaan vaan, kun hän haluaa vitsailla, kärjistää ja viritellä vertauksia tunnetusti omituisesta kunniakulttuurista. Phillipin pomo sanoo suoraan, että on japanilaisempaa vuokrata perheenjäsen pimeään rituaaliin kuin myöntää henkiset vaikeudet. Tasapaino on hyvä vahingossa, sillä vaikka Fraser on mukava mies, hän ei ole automaattisesti vetoavin hahmo tässä, kun Phillip käy läpi leffamaiset empimiset, japanilaisten vain eläessä tätä.

Tärkein keikka on absurdein. Phillip alkaa näytellä pikkutytön isää opiskelupaikkaan liittyvästä politiikasta johtuen - myös tytölle itselleen. Sitä luulisi, että lapselle valehtelu elämän tärkeimmästä asiasta on raja, joka soittaa konkarinkin hälytyskelloja, mutta muusta nipotettuaan Phillip on kehittänyt pätemisen tarpeen.

Se ehkä kävisi järkeen, jos firmassa pohdittaisiin, miten valefaijan on tarkoitus toimia. Hänhän voisi olla Japanissa vain vierailulla, ja hän voisi olla etäinen ja kohtelias japanilaiseen tyyliin, jottei tyttö luule liikoja. Mutta kun ei. Logiikka tulisi draaman tielle. Tulisiko? Vaikka Phillip saisi selkeät ohjeet, hän voisi silti kiintyä asiakkaisiin liikaa.

Tämä on taas näitä syvällisiä pohdintoja ihmisluonnosta, joissa kenelläkään ohjaajasta lähtien ei vaikuta olevan ajatustoimintaa. Selkäytimellä vedetään. On siinäkin inhimillisyyttä. Suoritukset ovat vetoavia.

Siirsin huomion sanotusta siihen, mitä leffa yrittää sanoa. Muitakin tapauksia seurataan. Phillip näyttelee myös toimittajaa, koska muuan nainen uskoo sen piristävän vähitellen dementoituvaa faijaa, joka on entinen näyttelijäsuuruus. Kun päähenkilö on osa kaikenlaista ilman mitään omaa, teemahan on elämä; kaiken tasapaino, tärkeys ja suhteellisuus. Vuokra-alan epäkohtia kommentoidaan siten, että alan olemassaoloon voi uskoa, mutta leveällä telalla tässä maalataan. Hahmotutkielma tämä ei ole. Vaikka Fraserin hahmolla on tarpeita ja mielipiteitä, hahmossa on samaa kuin monien elokuvien enkeleissä, jotka taipuvat sadun tarpeisiin.

Leffa on sympaattinen ja enimmäkseen sujuva - ollakseen tekemällä tehty. Elokuvien sisäsiittoisuuteen liittyvistä antipatioistani johtuen en reagoinut vanhan näyttelijän osioon siten kuin ihmisen on tarkoitus.