Showpainija Dwayne Johnson ja painiva vapaaottelija Mark Kerr ovat eläkkeellä kehästä. Ikäeroa on 4 vuotta. Nyt Johnson näyttelee Kerriä leffassa, joka menee 29 vuotta taakse. Nuori Kerr on uransa huipulla, kun ongelmia ilmenee - silmäni intäessä, että tämä on vastaava teos kuin rupsahtaneesta showpainijasta kertova The Wrestler. En voi luvata tahattoman huumorin kolahtavan, mutta ristiriidat tekevät tästä pätevän taide-elokuvan, jonka tarina ei tunnu niin valmiiksi pureksitulta kuin se on.

Kovakuntoinen Johnson aidosti näyttelee. Alussa ilahduin, että Johnsonin kadonnut kaksoisveli on palannut: Johnson yllätti Be Coolissa (2005) ja lähinnä vain siinä, kun fanikin toivoi siihen aikaan, että hän simppelisti täyttää kohtalonsa uutena Schwarzeneggerinä. Ei ole muttia. On tarkennuksia.

Kerr on peto kehässä, mutta hän edustaa hyvää urheiluhenkeä ja pyrkii olemaan säyseä ja looginen siviilissäkin vaihtelevalla menestyksellä. Johnson siis puhuu pehmeämmin. Mielessä saattaa käydä Mike Tyson tai se Simpsonien jakso, jossa Michael Jackson kimitti pöpilän jättiläisenä.

Johnson näyttää aina absurdilta, jos emme ole häneen tottuneet, mikä on mahdollista muistaa, kun hän hakee uusia sävyjä meikattuna. Hahmo näyttää siltä kuin 60-vuotiaan Mr. Spockin muutos uskomattomaksi Hulkiksi olisi pysähtynyt ennen vihertämistä. Hän näyttää siltä kuin rusina olisi pumpannut itsensä luumuksi. Asiayhteydessä pidin sitäkin luontevana tulkintana, että Kerr luultavasti uskoo kampauksen menevän täydestä liimattuaan häpykarvoja kaljuunsa.

Kun nuori Schwarzenegger kehuskeli lihasharjoittelun vastaavan tauottomia orgasmeja, kukkopoika vähän juksasi laiheliineja. Kerr vaikuttaa olevan täysin vakavissaan sönköttäessään, että voittaminen on tunteista paras. Tietenkin se on sitä tietyssä mielessä, kun urheilija uhraa aikansa ja ruuminsa, mutta lausunto kuulostaa erilaiselta riippuen siitä, lausuuko sen voiton makuun päässyt nuorukainen pilkettä silmäkulmassa vai 60-vuotias miehen muotoinen penis, jolla ei kuulemma ole aikaa harkita jälkikasvua tai mitään. Pakkomielteisyys itsessään on vaivatta avautuvaa sisältöä. Kerr on koukussa voittamiseen, ja siksi hän on koukussa päihteisiin ja kipulääkkeisiin.

Se on puolitotuus, että dokumenttimaista karheaa realismia tavoitellaan. Se tyyli toimii, kun on tarkoitus, mutta jos uskottavuus olisi itseisarvo, matsit olisivat vaivaannuttavaa nysväystä. Ne toteutetaan dynaamisesti. Jopa vapaaottelun epäkohdan eli maassa makaavan uhrin potkimisen pointti avautuu normaalin elokuvamaisesti. On silti tarkoitus kuvata alan epäkohtia, joten äänimaailma toimii suhteellisen hienovaraisena kommenttiraitana. Humina, siritys, mölinä ja jatsin logiikkaa mukaileva musiikki vakuuttavat, etteivät kaikki muumit ole laaksossa.

On turnaus ja semmoista. Valikoiduille katsojille jää vahvimmin mieleen Kerrin ja naisystävän suhde. Emily Blunt on oletusarvoisesti osuvampi ylpeänä kuningattarena kuin hemaisevana pikkuvaimona, joten on somaa, miten paljon hän saa roolista irti. Jännitteitä piisaa, mutta yksinkertaistettuna Kerr & muija ovat homeovestiitteja, jotka ymmärtävät vastakkaisesta sukupuolesta vain sen, että tommoisen tahdon. Katsojalla on tilaa ymmärtää molempia.

Eri tavalla ohjattuna tämä olisi eri elokuva, tai: ilman ohjaaja Benny Safdien yritteliäitä otteita tämä ei olisi välttämättä paljon mitään. Kerr on joidenkin tuntema pumppu, jonka ongelmista sanotaan sananen reilusti.