Tuorein sisältö

Iris

Ensi-ilta: 26.08.2011
Genre: Draama, Lasten
Ikäraja: 7
Jari Tapani Peltonen

25.08.2011 klo 21.45 | Luettu: 5291 kertaa | Teksti: Jari Tapani Peltonen

Kahdeksanvuotias Iris on varttunut Tukholmassa taiteilijaäidin ja muiden sukupuoliepäselvien hörhöjen parissa. Hän luulee pääsevänsä jälleen Ranskaan, kun äidillä on tärkeä näyttely, mutta hänet heivataankin tuntemattomien sukulaisten luo saaristoon. Vuosi on 1890, joten saanen kutsua saaristolaisia turvenuijiksi. Saarella tiedetään elämästä enemmän kuin kaupungissa, mutta Iris edustaa meitä hemmoteltuja kunnialla. Hän on oma-arvontuntoinen, vaan ei leuhka. Kun ympäristö on esittänyt vaatimukset, Iris sopeutuu, hän koettaa ottaa tilanteen hallintaan ja kernaasti hän jopa seurustelee lasten kanssa, vaikka hän aluksi kohteliaasti kieltäytyi. Jännitteitä aiheuttavat salailevat ja asenneongelmaiset aikuiset, sekä vähän pojatkin, hyi että, itsekään en ole niistä ikinä tykännyt.

Iris ei ole se tarina, jossa ulkopuolinen avaa sulkeutuneen yhteisön sydämet, tai sekään, jossa turvenuijat opettavat elämää kuninkaalliselle, vaan mukavan luontevasti ja vähäeleisesti jotakin tuosta väliltä. Kaikkien arjesta tulee rikkaampaa, kun sosiaalisia kuvioita laajennetaan, siinäpä kiva sanoma muille kuin meille rölleille. Lisäksi Iris on sillä jokaisen lapsen matkalla, jolla selviää, etteivät aikuiset aina puhu totta. Iris näkee oikeudekseen säveltää palturia itsekin, joten valehtelun ikävät puolet tulevat selviksi molemmista näkökulmista. Sisältö pysyy tarinan sisällä. Katsojan luotetaan hoksaavan ihan itse, mikä on tyhmää ja tuhmaa ja miksi.

Täysiverisiä lapsihahmoja ei usein nähdä. Vaikka tarinan toinenkin tyttö on herttainen - pojat ovat hyi -, Iris on persoonallisuus: hänet on kirjoitettu, häntä tulkitaan. Pikkuvanhuutta voidaan harjoittaa ilman näsäviisautta. Kuvittelisin Iriksellä olevan sanottavaa, kun kartanon kakku vaihtuu torpan velliin, mutta kun näyttelijä on näyttelijä, kaikkea ei tarvitse sanoa. Vaikka Iris on omatoiminen ja päättäväinen, hänen pitää ensin löytää nämä puolet itsestään. Hän on pikkutyttö, käsikirjoituksessakin. Äidin törttöilyt harmittavat kovasti. Iris näkee kohtalostaan painajaista, josta hän satuilee valveilla. Iris noudattaa lapsen logiikkaa, joka ei tässä tarinassa ole aikuisten logiikkaa juurikaan jos lainkaan pöhkömpää. Agnes Koskinen on lapsitähti, keksikää hänelle tekemistä.

Elokuva ei ole mitään erikoista, vaan sitä tavallista, sitä harvinaista sorttia. Klisee on negatiivinen sana, jota käyttäisin joka päivä, jos en itseäni hillitsisi. Vanhanaikainen - siinä on juhlavan myönteinen addjektiivi, sitä on Iris. Kun kohtaukset sopivat yhteen, kun hahmot tuntuvat asuttavan maailmaansa, kun ei ole kiire, ja kun muutama yksityiskohta, joita ei tarvitse selittää, selitetään näppärästi, koska kirjoittaja on ajatellut mitä hän kirjoittaa, jo osaaminen lämmittää rusinaa kriitikon sydämen paikalla. Saattaa olla, etteivät senikäiset pokemon-hip-hop-sidde-kakarat, jotka osaavat lukea suomenruotsalaisen leffan tekstitystä, saa näin tavallisesta elokuvasta mitään irti, mutta se ei ole terveiltä ihmisiltä pois. Jos Iris olisi tehty 1950, sitä olisi katsottu silloin.

Ammatillisesti vihaan elokuvia, jotka suuntaavat kameran luonnollisiin maisemiin, joissa silmä ja mieli lepää. Vedän itseni jojoon sinä viikkona, kun joudun keksimään kaksi erilaista tapaa selittää, että luonto on luontoa ja kameralla voidaan kuvata. Siinä oli tämän viikon tapa. Tätä levollisuutta piristetään parilla tyylikkäällä hetkellä, jotka maalaavat päähenkilön mielenmaisemiin pikantisti lisää usvaa ja myrskyä. Ohjaajan nimi on Ulrika Bengts ja käsikirjoittajan Annina Enckell. He eivät ole tehneet paljoakaan aiemmin, mikä on parempi uutinen kuin se, jos he olisivat, sillä olen nähnyt aika monta olemassa olevaa elokuvaa.


Yhteistyössä Filmtrailer.comin kanssa

V2.fi | Jari Tapani Peltonen
< Laura Sippola & Tuki... Midnight in Paris... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti


721


www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova