The Last of Us 2-3: on kostettava kosto, jotta kolmosessa on kostettavaa

Se on kaunista, kun persoonallinen Bella Ramsey reagoi karuihin käänteisiin silmät kierossa; ennen rauhallisempien vaiheiden herkkiä ja mutkikkaita tunteita. Kun tärkeä kama ei vaikuta laskelmoidulta, on helpompi sietää muuta rönsyilyä kuten sitä tietoiskua, että Ramseyn hahmo Ellie on viettänyt viimeiset kolme kuukautta sairaalassa. Luin kaksi juonitiivistelmää, mutta vasta toinen katselukerta selvensi, että kun häntä ohimennen potkaistiin, vettä saattoi mennä keuhkoon tai jotakin.

Kostoa ei voi perustella. Abby uskoi vahvasti omiin perusteluihinsa, ja nyt häntä vihaava Ellie uskoo omiinsa. Nokkelasti kirjoitetussa novellissa tämä olisi koko tarina. Loppu. Siinä, että tämä on alku, ei ole vikaa automaattisesti, mutta hidas kerronta jättää aikaa ajatella, joten pohdin, uskooko sarja kostonhimoisen katsojan tarvitsevan rautalankaselityksiä. Et tahdo kokea, että sinulle lässytetään, pieni ystäväni.

Kivaa siis, että Ramsey ottaa tämän omakseen. Ellie on keskitasoa uskottavammin nuori. Hän on fiksu, mutta hän luulee olevansa fiksumpi. Hyvä pieni veto on se, että vaikka hän osaa suhteellisen jämäkästi perustella päätöksensä kostaa, hän lukee palopuheensa paperista, kun asiasta neuvotellaan kyläkokouksessa. Normaali elokuvasankari vetäisi puheen suolestaan ja kaikki taputtaisivat. Häntä ei pilkata vaan myös tukea ja ymmärrystä löytyy.

Ellie & pirtsakka tyttöystävä lähtevät kahdestaan Abby-jahtiin. Se vaihe periaatteessa kiihdyttää tarinaa, kun heillä on laatuaikaa, kun he ehtivät perille ja kun kylkeen saadaan maailmanrakennusta eli viitteitä kahden tahon konfliktista, mutta jotenkin ehdin haukotella leukani sijoiltaan yleisen länkkärimäisyyden aikana. En toivonut zombeja vaan tyttöjen eksyvän pöheikköön pysyvästi ja ryhtyvän uudeksi Frankiksi & Billiksi.


Keskiarvo 12 jakson jälkeen:


< Jakso 2-2

Katsottu: Max