Tuorein sisältö

V2.fi pelasi: Syksyn PSVR-uutuudet

Nanne Kukkura

04.10.2018 klo 14.14 | Luettu: 998 kertaa | Teksti: Nanne Kukkura

Neljä kertaa virtuaalimaailmaan
Tällä kertaa tutustumme neljään syksyn PSVR-peliin. Tästä nelikosta Transference sekä Downward Spiral: Horus Station löytyvät myös Steamin valikoimista HTC Vivelle sekä Oculus Riftille. Horus Station tukee lisäksi Windows Mixed Realitya. Tämä arvostelu perustuu kuitenkin pelien PSVR-versioihin.

Firewall Zero Hour


Firewall Zero Hour tuo FPS-tiimiräiskinnän riemut PSVR:n maailmaan. Tekijöille on kertynyt suunnittelukokemusta mm. useista eri Call of Duty -sarjan peleistä, mikä näkyy FZH:n yleisessä laadussa. Pelin perusasetelma pohjautuu verkkopelaamiseen, jossa hyökätään ja puolustetaan, ammuskellaan ja räjäytellään vihollisia – sekä pelin nimeä mukaillen – etsitään ja hakkeroidaan puolustavan joukkueen kannettavaa tietokonetta 2–4 pelaajan joukkueissa.


Pelaaja tipahtaa erikoisjoukkojen sotilaan saappaisiin. Jokaisella valittavalla sotilashahmolla on erilaiset erityisominaisuudet sekä taidot. Pelaajan henkilökohtainen taso vaikuttaa siihen, mitä aseita, taitoja ja tarvikkeita on mahdollista ostaa otteluista ansaituilla pisteillä käyttöönsä. Ensimmäiset tasot maistuvat vahvasti toistolta toiston perään, ennen kuin pelaajalla on mahdollisuus päästä kiinni omien hahmojensa järkevään optimointiin. Asesetin päivitys tapahtuu myös tason mukaan, sillä mitä korkeampi taso on, sitä monipuolisemmin erilaisia aseita ja lisätarvikkeita on mahdollista käyttää.

Maailma on hienosti rakennettu, sillä se näyttää VR:n mittapuulla yllättävän mainiolta ja immersio syntyy pakottamatta. Ympäristöt ja kentät ovat riittävän realistisia, jopa tunnelmallisia, ja liikkumisen kannalta ne tarjoavat usein monia eri vaihtoehtoja. Yksi näkyvä tekninen rajoite on tosin se, ettei kentistä löytyviä asioita voi rikkoa, mikä tuntuu taistelutilanteissa omituiselta. Tekijätiimin efektiosaaminen näkyy kuitenkin pienissä yksityiskohdissa, kuten hienosti mallinnetuissa, tosielämän esikuviin perustuvissa aseissa sekä kenttien valaistuksessa. Äänet, esimerkiksi liikkeet, askeleet ja aseiden räime asettuvat peliympäristöön hyvin. Yleisvaikutelma on laadukas ja efektiäänet erottuvat riittävän hyvin pelaamisen kannalta.


Pelaamiseen vaaditaan PS Plus -tilaus, mikä mahdollistaa verkkopelaamisen. Moodit keskittyvät vahvasti verkkopelin ympärille, sillä yksinpeli on mahdollinen vain harjoittelutilassa, eikä minkäänlaista tarinatilaa ole tarjolla. Tämä yllätti ensin, mutta koska FZH:a on markkinoitu vahvasti juuri tiimipelinä, käy se lopulta järkeen. Pelaaminen tapahtuu siis joko kavereiden kutsumisen tai matchmakingin kautta muodostetuissa tiimeissä tekoälyä tai muita pelaajajoukkueita vastaan. Tekoälyä vastaan pelattava tiimipeli lasketaan pelissä harjoittelumoodiksi ja varsinainen PvP-moodi, eli Contracts, on samalla sijoituspelimoodi. Keskeisenä osana itse pelaamista on tiimin keskeinen äänichatti, jonka kautta kommunikointi on nopeaa. Pelaajayhteisö vaikuttaa ystävälliseltä sekä peliin orientoituneelta, mikä tekee online-kokemuksesta mukavan.

Tätä arvostelua varten pelaaminen tapahtui DualShock 4 -ohjaimella, mutta peli tukee myös Aim-ohjaimen käyttöä. DualShock 4 -ohjauksen suhteen ei ole suurempaa valittamisen aihetta, sillä FZH:n kontrollit taittuvat niin ampumisen kuin liikkumisenkin kannalta mukavasti ja intuitiivisesti. Erona perinteiseen FPS-kokemukseen on se, että päätään voi kääntää erillään muusta ohjauksesta VR-silmikon vuoksi, mikä mahdollistaa myös kurkkimisen esteiden takaa. Ohjaimen liikeseuranta tuntuu kuitenkin karkaavan myös optimoidussa peliympäristössä jatkuvasti. Törmäsin usein tilanteeseen, jossa vihollinen ilmaantui selän takaa, ja kamerakulmaa käännettyäni huomasinkin, ettei aseeni tähtääkään sinne minne pitäisi ja turpaan tuli. Toimivaa korjausta ongelmaan en vielä sattunut löytämään.


Firewall Zero Hour on kuitenkin VR-FPS-pelinä esimerkillinen julkaisu. Pakettina asiat toimivat hyvin, etenkin niille pelaajille, jotka ovat jo odotelleetkin tämän tyyppistä peliä saapuvaksi PSVR:lle. Taktisena pelinä FZH on myös hyvin tyydyttävä, sillä se pistää tiimitaidot todella koetukselle. Heikkoudet piilevät yksityiskohdissa, kuten mainituissa ohjaimen liikkeen seurannan ongelmissa sekä siinä, että kukin ottelu kestää vain yhden kierroksen verran ja yksinkertaisessa, yhä uudelleen suoritettavassa tehtävässä, jonka sisältö ei muutu. Onneksi varianssia ottelusta toiseen syntyy kuitenkin pelaajien tasosta sekä vaihtuvista kentistä. Tekoälyvihollisista on vielä todettava se, ettei niiden taktinen älli ei ole aina kummoinen. Toisinaan vihollinen hiipii äänettömästi nurkan takaa ja ampuu pelaajan siihen paikkaan, välillä se taas juoksee suoraan ovesta syliin mäsäyttäen kranaatin jalkoihinsa. Siksi tekoälyä vastaan pelaaminen tuntuu välillä hiukan onnettomalta. Vioistaan huolimatta Firewall: Zero Hour on jännä tapaus, joka kannattaa hankkia, mikäli aktiivinen PS Plus -jäsenyys löytyy ja tyylilaji maittaa.



Dark Eclipse


Dark Eclipsen animehenkisten petojen, hemaisevien typyjen ja maagisten ihmeotusten ryydittämä maailma kaipaa ison käden ohjausta. No, pelaajalta onneksi löytyy sellainen ohjastamaan joukkoja tässä 1–2 pelaajan reaaliaikaisessa VR-MOBA-ilmaispelissä, jossa keskiössä on tornien rakentaminen ja taktikointi vastapelaajan tornien sekä kotipesän tuhoamiseksi.


Pelaaja valitsee käyttöönsä kolme eri Leaderia eli johtajaa, joiden alaisuudessa olevia sotilaita komennetaan hakkaamaan puita rakennusaineeksi ja auttamaan tornien pystyttämisessä. Kunkin johtajan tasoa nostavat menestyksekkäät taistelut kentästä löytyviä Eatereita, eli eri tasoisia demonimöllejä vastaan. Ison, keskelle kenttää ilmestyvän Eaterin voi käydä myös nopeampana hakkaamassa ja värväämässä omiin joukkoihinsa. Johtajia voi ostaa käyttöönsä joko otteluista ansaittavalla pelivaluutalla tai oikealla rahalla, mutta ilmaisessa kierrossa on myös aina muutama vaihtoehto tarjolla. Eri johtajilla on tietysti erilaiset taidot, erikoishyökkäykset ja ominaisuudet, joista hyötyy eri tavoin taistelutilanteissa sekä sotilaiden että toisten johtajien kanssa vastapuolen hahmoja vastaan.

Sotilaita taas voi ostaa lisää sekä päivittää ottelun aikana kerääntyvillä pisteillä. Peli ei tunnu rankaisevan liikaa kokeellisista joukkuekokoonpanoista, vaan väliä on sillä, kuinka omalla hahmokattauksellaan taktikoi. Omaa joukkuettaan sekä pelinäkymäänsä voi myös koristella, jos tosimaailman rahaa on. Peli tarjoaa mahdollisuuden ostella avatareja sekä skinejä pelissä näkyville pelaajan käsille (ehdolla ovat mm. kosmeettiset kissan tassut, kuinkas muutenkaan). Myös johtajien ulkoasu vaihtuu roposia vastaan. Valikoima tosin on ainakin tätä kirjoitettaessa vielä melko suppea. Lisää pelirahaa johtajahahmoihin tuhlattavaksi saa otteluiden lisäksi myös suorittamalla pelin listaamia tehtäviä.


Pelata voi joko PS Movella tai DualShock 4 -ohjaimella. DualShockia käytettäessä pelaaja saa käyttöönsä vain yhden leijuvan käden, Movella kaksi (edellyttäen, että kyseisiä ohjaimia löytyy kaksi kappaletta). Kaksi kättä on selkeä kilpailuetu, sillä liikkuminen tapahtuu raahaamalla näkymää kenttää pitkin ja yhdellä kädellä raahauduttaessa toinen käsi vapautuu hahmojen ohjaamiseen.

PSVR:n silmikon resoluutio ei varsinaisesti imartele pelin hienovaraista ja sievää grafiikkaa. Hahmoihin on panostettu ja ne näyttävät figuurimaisen upeilta kentällä, mutta kentät itsessään kärsivät ajoittain tietystä sotkuisuudesta matalan resoluution vuoksi. Kentät on kuitenkin rakennettu taktikoinnin kannalta haastaviksi ja niissä riittää tekemistä useammankin pelikerran jälkeen. Tietty hauska lautapelimäisyys on läsnä, sillä peli ei sisällä minimapia tai muuta kiinteää HUD-ratkaisua, vaan kaikki mitä tapahtuu, näkyy kentällä. Sen lisäksi hahmo- ja pistetiedot saa näkyviin hetkeksi aina tarvittaessa. Tyylitellyt fontit erottuvat valitettavasti etenkin pelinäkymässä resoluution vuoksi hyvin huonosti. Äänistäkään on vaikeaa keksiä kokonaisuutena paljoa positiivista sanottavaa. Valikkobiisi alkaa riistää hermoja nopeasti ja johtajilla on vähäisenlaisesti repliikkejä. Nekin muutamat ovat toki melkoisen hassuja englanniksi, siis Japanin malliin. Taistelun efektiäänet ovat peruskauraa, eivät erityisen hienot tai huonot, mutta ainakin ne ovat jokseenkin informatiiviset. Vihollisten ilmaantuminen näköpiiriin ilmoitetaan taistelumusiikilla ja mm. tornien rakentamiset, hajoitukset sekä molempien puolten johtajien kuolemat ilmoitetaan selvästi. Jotakin yhtenäisyyttä ja massasta erottuvuutta jäin äänien puolelta silti kaipaamaan.

Dark Eclipse perustuu vain yhteen ja ainoaan pelimoodiin, jossa on vaihtelua vain sen mukaan, haluaako pelata toista verkkopelaajaa, omaa kaveriaan vai tekoälyä vastaan. Yhteysongelmia esiintyy usein, mikä on harmillista etenkin online-otteluiden aikana. Toisinaan yhteys vain katkeaa ja molemmat pelaajat palautetaan valikkoonsa siihen mennessä keräämiensä pisteiden kera. Tarjolla on myös Ranked Match, jossa erona tavalliseen verkkomatsiin on kilpailu listasijoituksista. Jos japanilainen pieni ja nätti VR-MOBA houkuttaa, voi Dark Eclipse olla kokeilemisen arvoinen.



Transference


Näyttelijä Elijah Woodin perustaman SpectreVisionin sekä Ubisoftin yhteistyönä syntynyt Transference lähettää pelaajan mystistäkin mystisempään osoitteeseen tutkimaan alussa nähtävän videopätkän taustoja. Henkisesti epävakaan oloinen tiedemies on luonut perheensä aivodatasta simulaation, jonka sisällä pelaajan on luovittava perheen entisessä asuintalossa korruptoitunutta kokonaisuutta tutkien. Tyylilajiltaan peli sijoittuu psykologisen trillerin, kevyen kauhun ja ongelmanratkonnan välimaastoon.


Heti ensiksi tärkeä huomio: liikkuminen ja tracking on toteutettu todella miellyttävällä tavalla. Halutessaan pelata voi myös istuen, jolloin peli mukauttaa itsestään ympäristön korkeuden juuri sopivaksi. Liikkumisen ja kääntymisen asetuksissa on myös tarjolla runsaasti säätövaraa. Liikkeiden seuranta ei turhaan karkaile ja pitää itsensä kasassa todella hyvin, mikä on ison kiitoksen arvoinen juttu trilleripuzzleilua pelatessa.

Transferencessa kikkaillaan tiedemiehen, tämän vaimon sekä heidän poikansa näkökulmista ympäri taloa. Maailma ja ympäristö on VR-tilassa hyvin tunnelmallinen ja aidon tuntuinen, aina siihen pisteeseen, kun jokin ympärillä tapahtuva on hyvin outoa ja peli onnistuu aiheuttamaan pelaajalleen VR-turboahdetut hyppysäikyt. Käsinkosketeltavan kauniit grafiikat tulevat oikeuksiinsa erityisesti ambienssiäänten sekä valoefektien kautta. Pimeät nurkat, ovien avaaminen ja toisinaan nähtävät hahmot pitävät pelaajan varpaillaan alusta loppuun saakka. Immersiota vahvistavat myös mainiot vihjeäänet. Ylinäytelty dialogi on laadultaan tosin vain keskiverron yläpuolella, mutta onneksi sitä ei tarvitse kuunnella jatkuvasti, eikä se varsinaisesti pääse murentamaan tunnelmaa.


Transferencen juoni ja pelin mitta ovat epäilemättä sen heikoimmat kohdat. VR-kokemukselle muutaman tunnin kesto ei ole epätavallinen, mutta on silti sanottava, että perinteisenä pelinä se ei välttämättä loista. Kun juoni alkaa aueta, peli saa samalla ikävän nalkuttavia sävyjä perhessuhteista ja tieteen kanssa härväämisestä. Toisaalta tietty perinteisyys ei ole vaaraksi, mutta se vähentää myös pelin mahdollisuuksia yllättää. Ennalta-arvattavuuden hetkiä oli useita ja ne jäivät hankaamaan. Elokuvamaisuus on kuitenkin läsnä loppuun saakka.

Puzzlet eivät ole keskimäärin kovin vaikeita, vaan tarjoavat sopivasti aivonystyröille tekemistä niin, ettei suorittaminen tule etenemisen tielle. Alue, jolla tehtäviä on ratkottava, on lopulta melko pieni ja se tarjoaa paljon suuntaviivoja sille, mitä kuuluisi kulloinkin tehdä seuraavaksi. Pelaajalle tarjotaan myös vihje- ja tarinaelementteinä löydettäviä videoklippejä. Transference on yhden illan värkkäilynä pelattava peli, joka hyötyy mielestäni suuresti VR:n viehätyksestä ja efektien käytön mahdollisuuksista. Mitään mullistusta elämään ei tämä peli aiheuta, mutta PSVR-toteutus on kokonaisuutena huomioiden onnistunut ja kiva kokemus.



Downward Spiral: Horus Station


Downward Spiral: Horus Station arvosteltiin taannoin V2.fi:ssä PC-versiona, mutta VR-versiota jäätiin vielä kaipaamaan. Kokonaista arvostelua eivät seuraavat kappaleet siis sisällä, vaan enemmänkin ajatuksia PSVR-julkaisun kantilta.

Hallitsemattoman kaaoksen tunnelma ja tiukasti rajattu tilanteen kontrollointi on selvästi osa Horus Stationin ydintä ja se välittyy vahvasti heti alusta alkaen. Avaruusasemalla yksinään orpoilu (tai urpoilu) on immersiivinen kokemus, sillä avaruuden äänettömyys yhdistettynä ääniefekteihin sekä ajoittaiseen musiikkiin tuntuu kokonaisuutena toimivalta. Musiikkia ei tarjoilla liikaa, vaan tyhjyydelle jätetään runsaasti tilaa. Äänimaailma toimii virtuaalitodellisuudessa hienosti ja maustaa tunnelmaa juuri sopivalla tavalla kokonaisuuteen istuvasti.


Tämä versio pelistä ei vaikuta soveltuvan erityisen hyvin VR-liikepahoinvoinnista kärsiville henkilöille. Tavallisesti sopeudun VR-peleissä liikkumiseen nopeasti eikä huimausta ilmene alun jälkeen, mutta tällä kertaa se ei ottanut lakatakseen lainkaan. Avaruusasemalla painottomana kelluminen ja eteneminen ottamalla vauhtia seinistä ja esineistä on omiaan tekemään liikkumisesta etovan tuntuista. Onneksi peli sallii myös istualtaan pelaamisen, sillä se tuli tarpeeseen. Vaikka ympäristö on muuten uskottava, upea ja yksityiskohtainen, etenkin ikkunoista näkyvä avaruus, siitä nauttiminen oli ajoittain haasteellista. Visuaalisia kiintopisteitä on vaikeaa löytää liikkeessä, joten ympärilleen tuli katseltua mieluiten paikallaan ollessa.

Myös Horus Station tukee sekä PS Movea että DualShock 4 -ohjainta. Suosittelen silti lämpimästi Move-ohjausta, sillä sen myötä hahmonsa käsivarret voi laskea pois näkökentästä häiritsemästä. Tavallisen PS4-ohjaimen kanssa pelattaessa kädet tököttävät jatkuvasti suoraan eteenpäin, mikä ei varsinaisesti lisää immersiota, saati helpota leijumisesta seuraavaa huimausefektiä. Vihollisten ammuskelu on kuitenkin molemmilla ohjainvaihtoehdoilla hauskaa. Ikävää on tosin se, ettei mitään visuaalista tähtäinpistettä ole, vaan aseilla osuminen on tottumisen ja oivaltamisen varassa. Aseet näyttävät kuitenkin hyviltä ja niiden vaihtaminen inventaariosta käteen on etenkin Move-ohjaimilla intuitiivista ja helppoa.


Tutkiminen osoittautui nopeasti turhaksi, sillä aluksessa ei ole kovinkaan paljon esineitä, yksityiskohtia tai muuta erityistä. Suuren aluksen pitkät välimatkat ovat ärsyttäviä taittaa VR-tilassa, sillä ympäriinsä eri vauhdeilla poukkoilu ei tunnu mielekkäältä tavalta liikkua näin laajoissa tiloissa. Avaruuden puolella kulkeminen oli liikkumisen mekaniikasta huolimatta mielenkiintoista, sillä loputtomiin jatkuva tyhjyys ympärillä näyttää upealta ja lisää toisaalta – yllättävää kyllä – myös haluja päästä pian takaisin alukseen turvaan.

Moninpelitiloja en päässyt tällä erää edes testaamaan, sillä pelaajahaku ei useista yrityksistä ja kärsivällisestä odottelusta huolimatta löytänyt ketään muita. En saanut yhtäkään toista pelaajaa omaan tiimiini tai edes vastustajaksi. Tämä jäi harmittamaan.

Downward Spiral: Horus Station on VR-versiona varmasti mieleen niille, joille liikkumistapa pelissä ei muodostu kynnyskysymykseksi. Peliä voi pelata PS4:llä halutessaan myös perinteisessä litteän ruudun tilassa. Jos scifi ja VR yhdistettynä hienosti rakennettuun tunnelmaan houkuttavat, kannattaa Horus Station hankkia pelkän yksinpelinkin vuoksi, vaikka moninpelin toimivuuden puolesta en voikaan luvata mitään.







V2.fi | Nanne Kukkura
< V2.fi ennakoi: Ace C... V2.fi testasi: Razer... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti

81382

www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova