Tuorein sisältö

Retro Rewind: Segain sankka suku - varhaiset Sega-konsolit

Mikko Heinonen

25.09.2021 klo 12.00 | Luettu: 1032 kertaa | Teksti: Mikko Heinonen

Samaa keittoa eri mausteilla

Segan startti konsolivalmistajaksi oli jokseenkin haparoiva. Lopulta menestyksen avaimet kuitenkin löytyivät.

Kolikolla toimivien viihdelaitteiden valmistajana maineeseen noussut Sega päätti 1980-luvun alussa lähteä mukaan kisaan olohuoneen valtiudesta. Aiemmin vauhdilla kasvanut kolikkopelibisnes oli kääntynyt laskusuuntaan ja omistaja, amerikkalainen monialayritys Gulf+Western kaipasi uutta, kannattavaa liiketoimintaa. Yhtiötä Japanissa johtanut Hayao Nakayama ehdotti, että Sega käyttäisi kolikkopeleistä kertynyttä osaamista kehittääkseen koteihin suunnatun pelilaitteen.

Tässä vaiheessa Japanin kotilaitemarkkinoiden kakku oli vielä enimmäkseen jakamatta. Ensimmäisen kierroksen oli kuitannut nimiinsä Nintendo Color TV Game -laitteillaan (1977–1980), mutta niihin ei saanut vaihdettua peliä. Epoch taas oli vuonna 1981 julkaissut Cassette Vision -konsolin, joka melko alkukantaisesta tekniikastaan huolimatta myi noin 400 000 kappaletta ja nousi suosituimmaksi 2. sukupolven laitteeksi koko maassa. Samainen Epoch hoiti myös Atarin edustusta Japanissa, mutta VCS/2600 ei ollut vielä saanut siellä varsinaista virallista julkaisua. Segan kolmannen sukupolven laitteelle oli siis vielä hyvin tilaa.

Kuka nimellä koreilee


Segan ensimmäisen konsolin nimi kertoi ostajalle kaiken oleellisen: kyseessä oli Sega Computer Video Game SG-1000. Jännittävästi muotoillun valko-sinisen kuoren alta löytyi koeteltua tekniikkaa: sydämenä sykki 3,58 MHz:n Zilog Z80, videopiiri oli Texas Instruments TMS9918. Näiden yhdistelmää käyttivät myös mm. ColecoVision, MSX-tietokoneet ja Texas Instruments TI/99-4.

Kotimikrot olivatkin tekemässä tuloaan voimalla ja Sega halusi varmistaa jalansijansa myös näillä markkinoilla. Siksipä samana päivänä SG-1000:n kanssa julkaistiin myös Sega Personal Computer SC3000. Se oli käytännössä identtinen SG1000:n kanssa lukuun ottamatta hieman korkeampaa prosessorin kellotaajuutta (4 MHz). Sekä SG-1000 että SC-3000 söivät myös samoja moduulipelejä. Tästä yhteensopivuudesta seurasi myös se jännittävä seikka, että toisin kuin useimmat tuon ajan kotimikrot, SC-3000 ei virtojen kytkemisen yhteydessä siirtynyt BASIC-tulkkiin. Itse asiassa se ei tehnyt kerrassaan mitään, ellei moduuliporttiin ollut kytkettynä jotakin. BASIC-kieli toimitettiin moduulilla, joka sisälsi myös muistinlaajennuksen, sillä kahden kilotavun RAM ei riittänyt kovinkaan pitkille ohjelmille. SC3000 oli kuitenkin myös edullinen laite, eikä muiden sellaisten seurassa mitenkään erityisen vaatimaton.

Paljon suurempi ongelma Segan jatkosuunnitelmien kannalta olikin se, että 15.7.1983 julkaistiin Sega SG-1000:n ja SC3000:n lisäksi myös kolmas laite. Sen nimi oli Nintendo Family Computer, tuttavallisemmin Famicom.

Yhden epäonni on toisen onni


SG-1000:n myynti käynnistyi hitaahkosti, sillä julkaisussa oli valmiina vain kolme peliä (Borderline, Safari Hunting ja N-Sub), joista yksikään ei ollut mikään varsinainen killer app. Sega sai kuitenkin pelituotannon käyntiin melko nopeasti ja vuoden 1983 jouluksi tarjolla oli jo parikymmentä nimikettä, siinä missä Famicom-pelejä oli ehditty julkaista vasta 9 kappaletta. Lisää vetoapua tuli siitä, että Famicomin ensimmäisissä valmistuserissä oli paljon piirivikoja ja laitteita jouduttiin jopa vetämään markkinoilta.

Lopulta todellisuus kuitenkin sai Segan kiinni. Nintendon konsolille oli tarjolla kiinnostavampia nimikkeitä ja sen laitteisto oli edistyneempää. SG-1000:n vauhti hyytyi, kun Famicomin rautaongelmat oli ratkaistu ja pelejä alkoi virrata. Vuoteen 1984 mennessä Nintendo oli jo hyvää vauhtia matkalla ylivoimaiseksi markkinajohtajaksi. Samaan aikaan tapahtui myös Segan emoyhtiössä. Gulf+Westernin pitkäaikainen pääjohtaja menehtyi ja yritys päätti olla jatkossa vähemmän monialainen. Japanin Segan pomo Nakayama ja alkuperäisiin perustajiin kuulunut David Rosen ostivat yhtiön CSK-softatalon rahallisella tuella. Uudistunut Sega päätti päivittää konsoliaan ja niin syntyi SG1000 II, joka esiteltiin heinäkuussa 1984.

Uuden muotoilun lisäksi kakkosversion suurin uudistus oli tuki Sega Cardeille eli luottokortin kokoisille peleille. SG-1000:n suunnittelija Hideki Saton sanottiin alusta asti inhonneen konsolin isokokoisia pelimoduuleita. Korttipelit olivat myös halvempia valmistaa. Vanhemmat laitteet saivat erillisen Card Catcher -lisäpalikan, jolla uutuuspelit latautuivat myös SG-1000:een ja SC-3000:een. Myynnin ongelma ei kuitenkaan ollut pelimoduulien muoto vaan niiden sisältö – ja pelien esittämiseen käytetty tekniikka. Segan pelit pystyivät kilpailemaan mitenkuten ensimmäisten Famicom-julkaisujen kanssa, mutta pian ohjelmoijat oppivat valjastamaan Nintendon konsolin suuremman grafiikkatehon. Samoin Nintendo oli saanut koneelleen käännöksiä muiden kolikkopelivalmistajien tuotteista, siinä missä Sega varoi tekemästä liikaa yhteistyötä kilpailijoidensa kanssa.


Borderline ja N-Sub (Sega SG-1000, 1983).

Kolmas kerta toden sanoo?


Syksyllä 1985 alkuperäinen SG-1000 oli vasta reilut kaksi vuotta vanha, kun siitä julkaistiin jo toinen päivitysversio: Sega Mark III. Tällä kertaa ulkokuoren lisäksi oli panostettu myös sisuskaluihin: ohje oli ollut tehdä laitteesta Famicomia tehokkaampi, joten myös konsoliversion kellotaajuus nostettiin neljään megahertsiin ja videopiiriksi vaihtui Yamaha YM2602B, TMS9918:n jatkokehitelmä. Yhdessä lisätyn muistin kanssa tämä tuplasi värien ja spritejen määrän sekä mahdollisti ruudun pehmeämmän vierittämisen. Mark III oli kuitenkin edelleen yhteensopiva myös SG-1000:n pelien kanssa.

Sega Mark III muistutti ulkoisesti SG1000 II:ta, mutta turboahtamisen myötä se oli ääniä lukuun ottamatta pääkilpailijaansa Famicomia etevämpi. Sega jatkoi pelien julkaisua halvemmilla ja pienemmillä korteilla moduulien sijaan, ja julkaisun yhteydessä Mark III:lle saatiin kolikkopelikäännökset Hang-On ja Teddy Boy. Suurempimuistiseen moduulimuotoon palattiin kuitenkin jo vuonna 1986 Fantasy Zone -räiskinnän myötä. Mark III onnistui lopulta innostamaan ostavaa yleisöä sen verran, että kauppa lähti käymään. Famicomin etumatkaa se ei onnistunut kuromaan kiinni, mutta kaikkiaan konsolia myytiin lopulta 1,7 miljoonaa kappaletta.

Tässä vaiheessa Sega näki tarpeelliseksi panostaa kunnolla myös ulkomaihin. SG1000 ja SC-3000 oli julkaistu rajoitetusti myös Japanin ulkopuolella – jälkimmäistä myytiin myös Suomessa –, mutta esimerkiksi Yhdysvaltoihin Sega ei ollut tosissaan uskaltautunut. Mark III päätettiin kuitenkin paketoida uudelleen vientimarkkinoita varten ja se sai nimekseen Sega Master System. Vuonna 1986 USA:ssa ja 1987 Euroopassa julkaistu SMS oli Segan konsoleista ensimmäinen, joka sai todellista jalansijaa: tietyissä PAL-alueen maissa sekä Etelä-Amerikassa se jopa ohitti NESin, ja etenkin Brasiliassa (maan erikoisen tullijärjestelmän ja Segan ”paikallisen tuotannon” vuoksi) Master System oli käytännössä synonyymi kasibittiselle pelaamiselle.




SG-1000 II, Mark III ja Master System.

Segasotku


Jotta kuvio ei olisi liian helppo, myös Japanissa julkaistiin vuonna 1987 Sega Master System. Ulkoisesti lähes saman näköinen laite ei kuitenkaan vastannut teknisesti muiden alueiden Master Systemiä vaan sisälsi myös FM-äänimoduulin, joka oli saatavana Mark III:een erillisenä varusteena. Lisäksi moduuliportti oli eri muotoinen kuin länteen myydyssä versiossa. Osa peleistä sisälsi kaksi ääniraitaa: toisen Mark III:n PSG:lle, toisen äänilaajennuksen tai Master Systemin FM-piirille. YouTubesta on helppo löytää videoita, joissa vertaillaan näitä kahta ääniraitaa keskenään. Kyse on luonnollisesti makuasioista, mutta omasta mielestäni FM-äänet parantavat useimpia pelejä tuntuvasti. Ja mikä hassuinta, ne ovat mukana myös monien lännessä myytyjen pelien ROM-moduuleilla, vaikka Sega ei koskaan myynyt täällä mitään niiden toistamiseen tarkoitettua laitteistoa. Onneksi mm. australialainen Tim Worthington kauppaa rakennussarjaa, jolla FM-äänet saa ympättyä täkäläiseen Master Systemiin.


Korttipelit olivat siron kokoisia mutta muistiltaan pienempiä.

Kaikki Japanissa myydyt konsolit Master Systemiin asti olivat yhteensopivia SG-1000:n pelien kanssa. Täysi yhteensopivuus katkesi vasta Mega Drivessä, joka sekin on siis tietyssä mielessä Master Systemin ja sitä myöten SG-1000:n jälkeläinen. Vaikka Mega Drive onkin Motorola MC68000 -pohjainen konsoli, se sisältää myös Z80:n etupäässä ääniä varten.

Mega Driven VDP on Yamaha YM7101, jatkokehitys YM2602B:stä. Se on mahdollista asettaa yhteensopivuustilaan, jossa se toistaa Master Systemin eli Mark III:n ruutumoodit. Aikoinaan tähän käytettiin alueesta riippuen Master System Converterina, Power Base Converterina tai Mega Adaptorina tunnettua sovitinta, nykyisin sama onnistuu vaikkapa Everdrive-flash-moduulilla. Täysi TMS9918-yhteensopivuus kuitenkin puuttuu, joten vaikka pelit latautuvat ja niiden äänet kuuluvat, ruudulla ei näy mitään. Tämä on helppo todeta Everdriven avulla.


SG-1000:n julkaisupelien kotelot toivat yhä mieleen Atarin ja Intellivisionin.

Eikä tässä vielä kaikki


Samaan perheeseen voidaan laskea kuuluvaksi myös käsikonsoli Game Gear (1991), joka syntyi kilpailemaan Nintendo Game Boyn kanssa. Käytännössä Game Gearin ainoat erot Master Systemiin ovat suurempi väripaletti (4096 vs. 64), pienempi näytön tarkkuus (160 × 144 vs. jopa 256 × 240) ja stereoääni. Eipä siis yllätys, että Game Gearille on mahdollista syöttää Master Systemin pelejä melko yksinkertaisen sovittimen kautta. Näytön tarkkuusrajoitus on peräisin LCD-näytöstä, ei videopiiristä itsestään, joten mikäli downscaling-ilmiö ei haittaa pelaamista liikaa, voi Master System -kirjaston ottaa helposti matkalle mukaan. Pelejä käännettiin toisinaan myös toiseen suuntaan ja monet pelit ovatkin käytännössä identtisiä SMS- ja GG-julkaisuina. Vaikka Game Gear ei päässyt lähellekään Game Boyn myyntilukuja, yli 10 miljoonan myydyn kappaleen tulosta ei voi pitää täytenä epäonnistumisena. Kekseliään, kierrätyshenkisen suunnittelun ansiosta laitteen hinta pysyi melko alhaisena ja sille oli helppo kääntää pelattavaa Master Systemin valikoimista.


Master Systemille ilmestyi jo paljon käännöksiä muidenkin valmistajien peleistä.

Kikkailua ja kierrätystä


Segan ensimmäisten konsolien tarinaa voi katsoa kahdesta näkövinkkelistä. Toisaalta voidaan sanoa, että jos ensimmäisen konsolin kanssa ei olisi nuukailtu ja valittu käyttöön yleistä perustekniikkaa, laitetta ei olisi tarvinnut tehdä heti uusiksi. Toisaalta omaa teknistä kauneuttaan on siinäkin, että uusi malli on tehty aina entisen pohjalta ja sen ostaja on voinut hyödyntää myös vanhoja pelejään ainakin edelliseltä sukupolvelta.


Sonic the Hedgehog (Sega Master System, 1991).

Nykypelaajan silmin SG-1000:n pelejä voi kuvata sanalla sanoen karuiksi. Monet niistä ovat toki varsin uskollisia käännöksiä 80-luvun taitteen kolikkopeleistä ja selvästi pykälää edellä esimerkiksi Atari 2600:aa, mutta verrattaessa niitä vaikka varhaiseenkin NES/Famicom-osastoon selviää nopeasti, miksi Segalla palattiin suunnittelupöydälle varsin pian konsolin julkaisun jälkeen.

SG-1000 on esiintynyt myös Pelataanpa-jaksoissa Master System -tarinatuokio ja Segan esihistoriaa - SG-1000.

Nanne Kukkura, Wikimedia Commons / Evan-Amos

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 1/2018
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta tilaaskrolli.fi

V2.fi | Mikko Heinonen
< V2.fi testasi: Logit... V2.fi pelasi: King's... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti




www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova