Tuorein sisältö

Retro Rewind: Pelejä ja pimuja - kasarin nakupokerit

Jukka O. Kauppinen

26.02.2022 klo 12.00 | Luettu: 2675 kertaa | Teksti: Jukka O. Kauppinen

Nakupokerit olivat sukupolvikokemus kasarilla kasvaneille

Ihmisen elämään mahtuu monta vaihetta. Kuten se, että jossain vaiheessa vastakkaisen sukupuolen olemassaoloa tai sen erilaisuutta ei edes tiedosteta. Sitä seuraa yleensä ällötysvaihe, jonka jälkeen homma sitten meneekin kiinnostavaksi.

Myös pelistudiot havaitsivat jo varhain, että puberteetin ja sen jälkeisen ajan herättämät kuumat kiinnostuksen aallot tyttöjä ja poikia ynnä muita kohtaan saattaisivat muuntua helposti myytäväksi tuotteeksi. Kaikenlaista pikkutuhmaa tehtailtiin toki jo tekstiseikkailujen aikakaudella, mutta varsinaisesti valtavirtaan nakuilu nousi vasta strip poker -pelien myötä.

Suosiota selitti luonnollisesti se, että pojat ja nuoret miehet olivat pitkään pelimarkkinoiden suurimmat asiakasryhmät. Sama väestön osa oli (ja on) myös kiinnostuneinta eroottisesta kuvamateriaalista. Ei tarvittu kummoistakaan uskonhyppyä sen perustelemiseen, että markkinoilla olisi tilaa sopivalle tuotteelle.

Vanha kunnon räsypokka yhdistikin tehokkaasti nämä kaksi aihetta. Pokeri on pelinä sen verran suorasukainen, että se on helppo siirtää myös videopelin muotoon. Kun tuttua pelimekaniikkaa höystetään tyttökuvilla, niin siinä se, hittipeli. Japanissahan samaan tehtävään valjastettiin mahjong. Räsypokka on omalla tavallaan myös sympaattinen peligenre. Kirjoitin Skrollin numerossa 2015.1 pornopeleistä, sekä pehmopornommista että kovemmista. Ynnäsin silloin, että pornopelien kulta-aika päättyi 1990-luvulla, kun pelit muuttuivat realistisen graafisiksi, jopa videokuvamaiseksi. Pikkutuhmuuksista tuli pornografiaa, eikä mielikuvitus enää mahtunut pikselien väliin.

Kasi- ja kuustoistabittisillä mikroilla meno oli kuitenkin vielä aitoa ja mainiota. Kaikille suosikkimikroille riitti tuhmaa sen eri mitoissa ja asteissa. Konsoleille vähemmän, koska valmistajat halusivat pitää valikoimansa siistinä. Paitsi Japanissa.

Aitoa digituheroa


Digitaalinen retroräsypokka aiheuttaa entisessä nuorisossa herkkiä tuntemuksia, joita ei tohdi kutsua erityisen tai lainkaan seksikkäiksi, mutta siinä se kauneus piileekin. Pelit olivat pikkutuhmistelevia, eivät törkeitä. Se sopi sekä kohderyhmälle että julkaisijoille: pikkutuhman pelin sai kauppojen hyllyille ja pelilehtiin ilman kohuja ja myyntikieltoja. Hyvällä onnella ne pääsivät jopa keltaisen lehdistön ruodittavaksi. Parhaimmillaan peliin saatiin julkkiksen tai kolmossivun tytön lisenssi.

Aikakausi oli myös varsin viatonta. Vaikka seksi on aina kiinnostanut, 1980-luvulla sitä ei vielä pursunnut joka paikasta. Metsäporno oli ihan oikea käsite ja pornolehdet tai K18-pelikortit olivat harvinaisia aarteita. Paljasta pintaa ei oltu vielä halpuutettu.

Ehkä sen takia nakupokereilla oli Maine. Muutama kaupallinen julkaisu myi muhkeita määriä ja vielä useampi kopioi niitä mieli piukeana. Alkuperäisten pelien omistajat pystyivät höystämään peliherkutteluaan kotelon kansi- ja takakuvilla. Ehkä ohjekirjassakin oli kuvia, jopa juliste? Kopiopelistähän äiti ei voinut löytää edes koteloa, joten digitaalisen vilauttelun pelaaminen oli jännittävyydessään jotain turvallista ja omaa. Ainakin jos äiti vain muisti koputtaa.

Nakupokerit ovatkin osa 1980-luvun ja 1990-luvun alun diginuorison aikuistumisprosessia. Pelit eivät olleet kovin hyviä tai kauniita, mutta ne olivat aivan uudenlainen ja vähän salattukin tapa nähdä paljaampaa pintaa. Pikselit saattoivat olla törkeän rumia, mutta silti niitä tuijotettiin. Toki digihekumaa nähtiin kotikoneilla muutenkin, myös pornommin, mutta tuhmempia kaupallisia pelejä sai Suomessa vain kopioimalla, samoin kuin harrastajien tekemiä, yleensä aivan kamalia pornopelejä, slideshow-demoja tai animaatioita. Niin ja Sex Gamesin.

Genren voi myös nähdä jonkinlaisena mielikuvana mieluisan sukupuolen jahtaamiselle. Elämä on pettymyksiä täynnä - bluffi paljastuu ja menetät rahat. Ehkä vaatteet vähenevät hiljalleen, sitkeällä yrittämisellä. Kenties sitkeys palkitaan lopussa, mutta oliko palkinto jahdin arvoinen?

Räsypokalla ei liene nykyaikana enää merkitystä sen enempää pelillisesti kuin fyysisen tai henkisen kasvun avittajana. Maailma on muuttunut ja nakua löytää halutessaan hetkessä. Sitä ei tarvitse etsiä kehnojen tietokonepelien syövereistä, epämääräisiltä disketeiltä tai lataamalla pornogiffejä BBS-purkkien K18-maksualueilta.

Tämän artikkelin taustatutkimuksessa kului ilta jos toinenkin, minkä myös sometuttavani huomasivat. Voin kertoa, että juuri nyt ei tee mieli pelata yhtään pokeria, sillä matkan varrella vastaan tuli niin paljon ja niin huonoja nakupelejä, kaupallisia ja ilmaisia, ettei sitä ihmismieli käsitäkään. Onneksi seassa oli myös muutamia tavalla tai toisella huvittavia tai ilahduttavia pelejä. On kuitenkin surullista todeta, että genren maineikkaimmat pelit, ne kasarinuorten yhteiset sukupolvikokemukset, eivät ole kestäneet aikaa oikein millään tasolla.

Kurwa!


Räsypokkapelien historiaan sukeltaminen on pelottavaa, eksoottista ja usein kauheaa. Ei se visuaalinen anti niinkään, vaan useamminkin sen puute. Kaikista peleistä tai pelinkaltaisista ei voi päätellä nimen perusteella mistä on kyse, joten vastaan voi tulla ihan kiva peli, slideshow, demo, pornoanimaatio tai ankea vieraskielinen Basic-räpellys. Silloin sitä miettii elämänvalintojaan, kun tajuaa viettäneensä jo varttitunnin kuraisen italiankielisen räsypokan parissa, jota italiaa osaava puolisoni tulkkasi naapurihuoneesta käsin. Sain säälivän taputuksen päälaelle, kun hän kävi lopulta kurkistamassa, että mitä ihmettä äijä tällä kertaa pelaa.


Oudoilla vesillä tunsi seilaavansa siinäkin vaiheessa, kun puolankielinen ZX Spectrumin Sex Poker tuli vastaan Commodore 64:llä Knight Softin Animated Strip Poker -nimellä. Kumpi oli ensin? Julkaistiinko kammottavasta, ilmaisesta Basic-pelistä kaupallinen versio englanninkielellä – ja jos, niin oi miksi? Nykykäsityksen mukaisia animaatioita ei kummastakaan tosin löydy, mutta C64-versio sentään puhuu.


Joskus niiden kanssa voi mennä aivan mäkeenkin. Kuvitelkaa pettymystäni, kun nakupokeriksi olettamani Strip Tavla osoittautui turkkilaiseksi backgammoniksi, jossa ei edes nakuilla kuin alkukuvassa. Outolintujen parissa olisi toki hauskaa herkutella, mutta valtaosa random-räsypokista oli vain kuraa tai ankeutta, joihin ei kannata kuluttaa painomustetta.



Hollywood Poker (1987)

Kehittäjä: Golden Games
Julkaisija: Diamond Software
Alustat: Commodore 64, Amiga, Atari ST, Commodore 16, Plus/4, ZX Spectrum


Hollywood Poker Pro (1989)

Kehittäjä ja julkaisija: reLINE Software
Alustat: Amiga, Atari ST, Commodore 64


Hollywood Pokerissa on suuren maailman meininkiä jo alkuruudusta lähtien. Pelissä soi musiikki ja komentoihinkin reagoidaan siihen tahtiin, että ohjelmoijat ovat osanneet konekielen taiat. Pelinä se on paremmasta päästä kahdeksaa bittiä, mutta digitoitu grafiikka ei nytkään silmiä hivele. 16-bittisenä peli on näyttävämpi, etenkin Pro-versiossaan. Vaikka senkin designissa on ongelmansa, niin ainakin digitoidut kuvat näyttävät jo verraten hyviltä. Looppaavat ja lyhyet tracker-biisit tosin aiheuttavat syvää hajoamista.


Pron C64-version ostaneita käy sääliksi, sillä digikuvien käsittämättömän rumat piirrosversiot ovat myös anatomisesti arveluttavia.




Samantha Fox Strip Poker (1986)

Kehittäjä: Software Communications
Julkaisija: Martech
Alustat: Commodore 64, Amstrad CPC, BBC Micro, MSX, ZX Spectrum


Samantha Fox on 1980-luvun pelaajia ja nuoria yhdistävä sukupolvikokemus. Brittinaaras tunnettiin sekä brittilehtien kolmossivun povipommina että hittilaulajana. Martech onnistui valjastamaan Samanthan massiivisen julkisuusarvon hirvittävän suosituksi räsypokaksi, jota valtaosa aikansa poikaoletetuista pelasi silmät kiiluen.


Jälkikäteen pelin suosio naurattaa. Sehän on vain tuiki tavallinen pokeri, jossa on muutama suttuinen kuva Samista ja korttirivi ruudun alareunassa. No, on se sentään koodattu muulla kuin Basicillä, joten peli tottelee joystick-ohjauksen komentoja nopeasti, mutta muutoin vastine rahalle jää niukaksi. Vähät kuvat ovat kerralla muistissa, joten pelissä ei ole paljoa nähtävää ja vielä vähemmän kuultavaa. Ja silti... silti tätä muistellaan edelleen lemmellä ja intohimolla. Ei pelin itsensä takia vaan siksi, että niin moni nuori pelaaja haaveili Samin lehdistä tutuista muodoista ja koetti riisua naaraan paitaa Touch Me -hitin soidessa loputtomalla loopilla kasetilta. Samantha Fox Strip Pokerin nostalgia kannattaakin jättää mielikuviin. Mutta silti: suttupikseleistään huolimatta tämä oli aikansa seksipommipeli.



Strip Poker / II / II+ / III (1982-1991)

Kehittäjä: Anco / Artworx
Julkaisija: Anco / Advantage Computer Acc.
Alustat: Commodore 64, Amiga, Apple II, Atari 8-bit, Atari ST, Commodore 16, Plus/4, DOS


Ancon Strip Poker -sarja on genren kenties tärkein kivijalka. Se on helppo ja varsin nopeasti etenevä korttipeli, jonka joystick-ohjaus toimi arvailematta ja selkeästi. Peruspelin kahden tytön lisäksi C64:lle oli ainakin kolme laajennuslevyä, DLC:tä, kussakin oli kaksi pelikaveria lisää.

Sarjan ensimmäisessä pelissä tytöt olivat käsin pikselöityjä. Jatko-osassa tekijät lyöttäytyivät yhteen brittiläisen The Sun -iltapäivälehden kanssa ja pokeria pelattiin oikeita kolmossivun tyttöjä vastaan. Kuvatkin olivat digitoituja, joskin niissä oli eronsa – onnettomimpien brittimikro-omistajien tytöt pusertuivat neljään väriin. 16-bittisissä versioissa tytöistä oli myös useampia kuvia, minkä lisäksi ohjelmoija teki jokaiselle vastapelurille oman tekoälyn. Näillä eväin peli myi jo niin hyvin, että sille tehtiin ainakin viisi lisälevyä.


Anco ehti huomata myös Samantha Foxin räsypokan jättimenestyksen ja värväsi talliinsa toisen tissijulkkiksen, Maria Whittakerin. Maria’s Christmas Box (tai Maria Whittaker's X-Mas Strip Poker) oli yksinkertaisesti Whittakerin jouluisilla kuvilla päällystetty Strip Poker II. Kasibittisissä versioissa Marian seksikkyys jäi mielikuvituksen varaan, 16 bitillä seksisymbolin jo tunnistaa.

Kiinnostavaksi sarja muuttui Strip Poker III:ssa ja sen jälkeisissä Professionaleissa, sillä joku tajusi viimein yhden korttipelien muinaisen periaatteen: porukassa on kivempaa. Pelaaja on nyt kolmen naisen kanssa kortteja lätkivä miehenjörnikkä, jolta vaatteet putoilevat ruudulla siinä missä muiltakin.



Strip Poker Live (1991)

Kehittäjä: Porky’s Production
Julkaisija: Porky’s Production
Alustat: Amiga, Amiga CDTV, CD-i


Välttävänlaatuinen räsypokka tarjoaa mahdollisuuden pelata myös naisena tai ainakin miesnakuilijaa vastaan. Erikoisesti pelaaja voi myös valita mitä vaatteita hänellä on alussa päällään. Herutuskuvatkin ovat, ahem, omaa luokkaansa.



Teenage Queen (1988)

Kehittäjä: ERE Informatique, Exxos
Julkaisija: Infogrames
Alustat: Amiga, Amstrad CPC, Atari ST, DOS, Apple IIgs


Räsypokkarintamalta löytyy myös elähdyttäviä yllätyksiä. Myöhemmin Cryo Interactivena tunnetun EREn Teenage Queen tuo pelityyppiin ranskalaista taiteellisuutta, eleganttiutta ja yllätyskäänteitä. Sarjakuvamaista tunnelmaa huokuva peli uskaltaa olla vahvasti oma itsensä ja poikkeaa rajusti valtavirrasta.

Ranskalaisneitokaisen riisuminen on kuin kuvin kerrottu tarina, joka etenee paikasta ja tilanteesta toiseen. Hän on myös haastava vastus, joka osaa sekä bluffata että luovuttaa. Tohdinkin väittää, että vaikka räsypokka nyt onkin aina räsypokka, niin Teenage Queen on se paremmalla maulla tehty räsypokka, joka nauttii enemmän kiusoittelusta kuin ryntäiden esittelystä.

Torilla tavataan


Nakupokerien ja tuhmakuvien loputtomasta tarjonnasta löytyy varmasti myös suomalaisten tekemiä nakupelleilyjä. Muutama niistä on karannut pöytälaatikoista maailmallekin. Yksi näistä on Striptease Ventti eli naku-Blackjack. Tämä ei ollut enää kura-ankeutta - hymy oli aidosti onnellinen, sillä nakuventissä ollaan harvinaisen vahvasti retron ja itse tekemisen ytimessä. Basic-kielellä ohjelmoidun pelin grafiikat on luotu herkullisesti Commodoren PETSCII-merkkigrafiikalla, jolla on myös animoitu sekä mies- että naishahmo. PETSCII-grafiikkamerkkejä on käytetty suorastaan kekseliäästi.


Ventti on myös tasa-arvoinen, sillä pelaaminen sujuu kummalla tahansa hahmolla. Ja mikä tärkeintä, peli on myös varsin nopea ja selkeä pelattava. Tekijällä on ollut selvästi (ahem) pelisilmää. Tämän parissahan viihtyy! Tekijä ei ole valitettavasti – mutta kenties ymmärrettävästi – laittanut teokseensa minkäänlaisia krediittejä, ei edes nimimerkkiä. Tämän suomiklassikon tekijä on siten (toistaiseksi) tuntematon, mutta meille saa ilmoittautua.

Julkaistu aiemmin Retro Rewindin numerossa 2/2020
Lisätietoa Retro Rewind -lehdestä: retrorewind.fi
Tilaa Retro Rewind osoitteesta tilaaskrolli.fi


V2.fi | Jukka O. Kauppinen
< V2.fi avasi laatikon... Pelataanpa: Kolme Ko... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti




www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova