Arvostelin loppuvuodesta Vampire: The Masquerade - Bloodlinesin kauan odotetun jatko-osan. Mielenkiintoisesta miljööstä ja tarinasta huolimatta Bloodlines 2 oli lopulta pettymys, joten vampyyrihammastani jäi pahasti kolottamaan. Onneksi kuitenkin muistin, että puolalainen Draw Distance on tehnyt viimeisten vuosien aikana lukuisia Vampire: The Masqueraden maailmaan sijoittuvia tarinapelejä, joten ehkäpä verenjanon saisi sittenkin sammutettua!



1990-luvulla pöytäroolipelinä aloittanut Vampire: The Masquerade on osa White Wolf Publishingin luomaa The World of Darknessia: universumia, jossa yöt ovat painajaismaisten hirviöiden ja ikiaikaisen pahuuden leikkikenttää. The World of Darknessista on julkaistu useampia eri roolipelejä, Vampiren ohella tunnetuin on ihmissusista kertova Werewolf: The Apocalypse. Fantastisista elementeistä huolimatta The World of Darkness ei sijoitu keskiaikaiseen fantasiaympäristöön, vaan moderniin tosielämän maailmaan. Vampire: The Masqueraden goottilaissävytteisessä maailmassa vampyyrit joutuvat keksimään uusia selviytymiskeinoja, kun nykyaikaiset kadut ovat ympärivuorokautisesti valaistuja, ja jokaisella vastaantulijalla on taskussaan HD-kuvaa tallentava älypuhelin. Piilossa on silti pysyttävä, sillä vampyyreja ohjaavista laeista tärkein on nimestä tuttu “the masquerade”, eli sääntö jonka mukaan vampyyrien tulee salata olemassaolonsa ihmisiltä, hinnalla millä hyvällä.

Vampiren maailmassa vampyyrit eivät joudu huolehtimaan ainoastaan piilossa pysymisestä, vaan myös toisistaan. Vampyyrit jakautuvat karkeasti kahteen leiriin: tiukkaa auktoriteettia ja feudaalirakennetta ylläpitävään Camarillaan, sekä vapaamielisempään Anarchiin. Camarillan ja Anarchien voimakamppailun lisäksi mukana on myös Sabbatin tuomionpäivän kulttilaisia sekä muita tekijöitä. Ettei kokonaisuus olisi liian yksinkertainen, on muistettava että vampyyrit kuuluvat lisäksi erilaisiin klaaneihin, joista jokaisella on omat vahvuutensa, kykynsä ja lojaliteettinsa.

Vaikka Vampire: The Masquerade on tunnettu pääasiallisesti pöytäroolipelinä, ajoittain vampyyrit ovat päätyneet myös peliruuduille. Jälki on kuitenkin ollut vähintään vaihtelevaa. Se kaikista rakastetuin pelijulkaisu on ylivoimaisesti jutun alussakin mainittu, Troika Gamesin kehittämä toimintaroolipeli Vampire: The Masquerade - Bloodlines vuodelta 2004. Los Angelesiin sijoittuva peli oli ilmestyessään hyvin buginen sekamelska, mutta erinomaisten mekaniikkojen sekä käsikirjoituksen ansiosta Bloodlines keräsi tarpeeksi suuren fanijoukon, että peli patchattiin fanien toimesta kuntoon (ja on pelaamisen arvoinen myös nykypäivänä). Ensimmäisen Bloodlinesin jälkeen pelirintamalla on nähty keskinkertaisen jatko-osan lisäksi mm. battle royale -moninpeli Bloodhunt sekä tarinapeli Swansong (arvostelu), mutta vastaanotto on ollut parhaimmillaankin haaleahkoa.

Nyt arvosteltavaksi pääsee Draw Distancen kehittämä trilogia, joka koostuu kolmesta visual novel -pelistä. Draw Distancen kehittämät pelit ovat mekaniikallisesti “valitse oma seikkailusi” -tyylisesti haarautuvia tekstiseikkailuja, joissa suurin osa ajasta vain seurataan diakuvilla visualisoitua tarinaa. Trilogia kertoo enemmän tai vähemmän yhtenäisen tarinan New Yorkin valtakamppailusta: jokaisessa pelissä on oma pelaajahahmonsa ja selvitettävä mysteerinsä, mutta muut Isoa Omenaa asuttavat vampyyrit ovat pelistä toiseen säilyviä sivuhahmoja.



Ensimmäinen peli on vuonna 2019 julkaistu Coteries of New York, joka johdattaa pelaajan New Yorkin kiistanalaisille kaduille. Pari vuotta ennen pelin tapahtumia vampyyreihin kohdistunut “second inquisition” on vahvistanut iskuista selvinneen Camarillan valta-asetelmaa, ja inkvisition kohteeksi joutuneet Anarchien paronit riitelevät keskenään. Pelaaja on muutettu vastikään vampyyriksi vasten tahtoaan. Masqueraden sääntöihin kuuluu, että luvatta vampyyreiksi muutetut tapetaan, joten pelaajalle meinaa käydä kalpaten. Onneksi vaikutusvaltainen vampyyri Sophie Langley ottaa untuvikkovampyyrin suojatikseen viime hetkellä.


Langleyn lakeijana pelaajan täytyy oppia vampyyripolitiikan monimutkaiset kiemurat. Vampyyrien yhteiskuntaa ohjaavat säännöt ovat selviä – eikä rikkomuksia sallita – mutta mitä ylemmäs johtoportaassa noustaan, sitä enemmän säännöissä tunnutaan joustavan. Pelaaja joutuu monimutkaisten ja moraalisesti harmaiden päätösten äärelle, kun Langley pyytää pelaajaa kokoamaan neljästä eri vampyyriklaanilaisesta koostuvan kuppikunnan (eng. “coterie”). Miksi? Se jää pelaajan selvitettäväksi. Valtakamppailut ovat jatkuvia, ja seurapiiritär Langley juonittelee selvästi jotakin. Coteries of New York on hyvin vahvaa noiria: pelaaja on pieni pelinappula itseään suuremmassa pelissä, jonka yhteentoimivat osaset jäävät selkeimpinäkin hetkinä hämärän peittoon.

Pelaajalle annetaan varsin vapaat kädet New Yorkissa liikkumiseen, mutta kalenterissa on rajattu määrä päiviä. Jokaisena iltana ehtii käydä kahdessa eri paikassa, mutta tehtävää olisi aina reippaasti enemmän: haluatko uhkailla Langleya piinaavaa paparazzia, jutella vampyyrimytologiasta historioitsijan kanssa vaiko kenties selvittää sinua varjostavan hiipparoijan henkilöllisyyden? Sivutehtäviä on tarjolla useampia, jonka lisäksi aiemmin mainittu vampyyrinelikkokin kaipaisi suostuttelua ennen kuppikuntaan liittymistä. Jokainen neljästä vampyyrista sisältää oman henkilökohtaisen tarinansa, jotka ovat ehdottomasti pelin parasta antia. Nautin erityisen paljon noir-dekkaria emuloivan ja sarjamurhaajaa jäljittävän D’Angelon tarinasta, sekä mielipuoliseksikin kuvailtavan, malkavian-klaaniin kuuluvan hakkerin kybersodankäynnistä.


Coteries of New York on kaikin puolin onnistunut aloitus nimikkokaupunkiin sijoittuvalle trilogialle. Coteries on hyvin kirjoitettu sekä esitetty trilleri, joka tuo tarpeeksi esille myös Vampiren pelimekaniikkoja – kuten eri vampyyrikykyjä sekä verenhimon kanssa kamppailua. Vaikka opittavaa on paljon, Coteries sopii hyvin myös ensi kertaa Vampiren maailmaan hyppääville: kaikki selitetään juurta jaksaen juuri vampyyriksi muuttuneelle hahmolle, joten maailma tulee tutuksi myös pelaajalle. Rajattu aika on hauska mekaniikka, joka luo jatkuvaa kiireen ja ahdistuksen tunnetta. Kaikkea ei millään ehdi kokea yhden pelikerran aikana: ensimmäisellä yrityksellä ehdin värvätä vain puolet neljästä vampyyrista, jonka lisäksi muutama sivutarina jäi tyystin kokematta. Jälleenpeluuarvoa siis löytyy. Miinusta tulee kuitenkin pelin lopetuksesta: pelin aikana tehdyillä valinnoilla on varsin vähän vaikutusta mihinkään, jonka lisäksi tarinan viimeinen osuus tuntuu hyvin kiirehdityltä. Muutamiin hahmoihin ehditään hädin tuskin tutustua ennen lopputekstejä.





New York -trilogian keskimmäinen osa kulkee nimellä Shadows of New York. Tapahtumapaikkana toimii tietysti sama New York kuin viime kerralla, mutta Coteriesin loppu on osoittanut kaupungin todelliset valtasuhteet. Monimutkaiset rakenteet järkkyvät jälleen, kun yksi Anarchien paroneista löytyy kuolleena. Murhapaikalta ei tosin löydy vihjeitä mihinkään suuntaan.


Tällä kertaa ohjattavana hahmona toimii Julia Sowinsky, Lasombra-klaaniin kuuluva ex-reportteri. Tutkivan journalistin työtehtävät ovat opettaneet Sowinskyn vainukoiraksi, joten hänet määrätään selvittämään paronin kuolemaa. Shadows on monella tapaa hyvin suoraviivainen tarina: monet Coteriesin pelillisistä mekaniikoista – kuten hahmonvalinta, lukuisat illanviettotavat sekä verenhimon tyydyttäminen – on poistettu, jolloin kyseessä on miltei kirjaimellinen visual novel, eli visualisoitu tarina. Pelaaja saa silloin tällöin valita mielekkään vastauksen muutamasta dialogivaihtoehdosta, mutta vaikutukset ovat hyvin pienimuotoisia. Jokaisena iltana voi myös valita pienen, kertaluontoisen sivutarinan, mutta niiden merkitys ja kokoluokka on olematon aiempaan verrattuna.

Nimi Shadows viittaa useampaankin asiaan. Ensinnäkin Shadows on lempinimi Sabbateista erkaantuneelle Lasombra-klaanille, joka tunnetaan erityisen machiavellimaisista ja säälimättömistä tavoistaan. Toisekseen Shadows on ennen kaikkea synkkien varjojen värjäämä dekkaritarina: jos Coteries kokeili varpaitaan noirin kylmissä vesissä, Shadows sukeltaa niihin ensi hetkistä lähtien. Sowinsky on keltaista poplaritakkia lukuunottamatta täysin tyylipuhdas noir-etsivä, joka kovistelee nilkkimäisiä tiedonantajia, polttaa kuin korsteeni ja hukkaa itsensä hämähäkinverkon lailla laajentuvaan salaliittoon – sisäistä monologia unohtamatta. Chinatownin kaltaisten, klassisten dekkaritarinoiden lisäksi inspiraatiota on haettu selvästi myös muutaman vuoden takaisesta Marvel-sarjasta Jessica Jones. Sowinsky sekä näyttää että käyttäytyy kuin Krysten Ritterin esittämä nimikkohahmo.


Kykysi nauttia Shadows of New Yorkista riippuu täysin toleranssistasi ns. “edgyä” dialogia kohtaan sekä siitä, miten paljon mekaniikkojen puute haittaa. Jos vaatii useita raiteita sisältävän tarinan, Shadows ei ole peli sinulle. Jos taas haluat kokea mielenkiintoisen dekkaritarinan, joka sattuu sijoittumaan New Yorkin vampyyripoliitikkojen maailmaan, Shadows on hauska ja tyydyttävä lisä Coteriesin tönkösti päättyneelle juonelle. On aina viihdyttävää nähdä aiemmassa pelissä esiteltyjä hahmoja uudesta perspektiivistä. Coteriesin ongelmat kuitenkin toistuvat myös Shadowsissa: loppu tuntuu kiirehdityltä ja osa hahmoista tulee hädin tuskin esitellyiksi ennen kuin he poistuvat tarinasta lopullisesti. Vastapainona Shadowsin tarinaa elävöittävät diakuvat ovat entistä tyylikkäämpiä.





Trilogian päättää vuonna 2024 ilmestynyt Reckoning of New York. Mystiikoista, kiertolaisista ja petkuttajista koostuvaan Ravnos-klaaniin kuuluva Kali on kadottanut vampyyri-isänsä Reynard Casselin, ja mikä pahinta, kaupunkia johtavalla Camarillalla on kana kynittävänä Casselin kanssa. Camarilla antaa salakuljettajana ja murtovarkaana toimineelle Kalille neljä yötä aikaa löytää vamppi-isukin, tai Kalille itselleen käy köpelösti. Katurotta-Kalin esiliinaksi nimitetään klaaniton diplomaatti Padraic.


Reckoning seuraa kaksikkoa vuoden viimeisenä viikkona, kun koko ympäröivä maailma tuntuu ajautuvan kaaokseen. Aiempien pelien tapahtumat ovat järkyttäneet voimasuhteet vinksin vonksin, Hudson-joelle on ilmaantunut enigmaattinen, elintilaa nopeasti valtaava vampyyri Vritra, ja kaduilta löytyy päivä päivältä enemmän vampyyreja jahtaavia metsästäjiä. Vaikka trilogian jokainen tarina koetaan hyvin rajatusta perspektiivistä, jossa ympäröivästä valtapelistä nähdään vain pieni pilkahdus, Reckoning jättää pelaajan tavallistakin enemmän tyhjän päälle: sekä Kali että Padraic ovat molemmat pelinappuloita, jotka tipahtavat keskelle kaaosta ja poistuvat pelistä, ennen kuin tilanne on rauhoittunut. Tapahtumien taustasyitä tai katharsista tarjoavia päätöksiä ei juuri tarjota.

Aluksi luulin, että tyhjän päällä seisominen oli vain seurausta tarinan omalaatuisesta kerrontatavasta: toisin kuin trilogian aiemmat pelit, Reckoning on pakko pelata kahdesti, sillä sekä Kali että Padraic ovat pelattavia hahmoja. Ensimmäisellä pelikerralla tapahtumat koetaan Kalin vinkkelistä, sitten myös Padraic avautuu pelattavaksi. Kun Kalin haparoivan ohut, täynnä reikiä oleva tarina tuli päätökseensä, oletin että Padraicilla pelaaminen täyttäisi aukot ja selittäisi tapahtumien todellisen kulun. Toinen pelikerta kyllä antaa laajempaa kontekstia tapahtumille ja selittää myös mystisen Padraicin toimia, mutta laajempi valtapeli jää silti tyystin pimentoon: käytännössä kaikki suuret juonikuviot jäävät yhä kesken, ainoastaan yksilötasolla saavutetaan edes jonkinlainen päätös. Lisäksi suurin osa toisesta pelikerrasta tuntuu vain turruttavan tylsältä toistolta.

Puutteellisen tarinan lisäksi myös pelin käsikirjoitus ontuu entistä pahemmin. Kali on erityisen turhauttava ja väsyttävä päähahmo, joka huokuu ikuisen teini-ikäisen äksyilyä ja mukanokkelia popkulttuuriviittauksia. Mielenkiintoisen dualistisia elementtejä sisältävä Padraic on jo hieman kutkuttavampi hahmo, mutta hänkin tarjoaa lähinnä voimafantasian niille keskenkasvuisille gootinpuolikkaille, joiden mielestä stoalainen tyyneys on ultimaattinen hyve. Lommoposkineen ja väsyneine silmineen varjoista tarkkaileva Padraic on kuin suoraan The Curen albumikannesta repäisty, riutuva hahmo, mutta aidon moniulotteisuuden sijaan hän sopisi paremmin juuri teinitytön seinälle julisteeksi.


Tyylinsä kadottanut dialogi poukkoilee auttamattomasti päästä päähän. Väsyneiden popkulttuuriviittausten lisäksi tarjolla on lähinnä melodraamaa melodraaman vuoksi, tarpeetonta tyhjäkäyntiä ja saman tilanteen loputonta toistoa: pari saapuu uuteen paikkaan johtolangan perässä; Kali äksyilee; Padraic hönkii elämisen tuska silmissään, eikä mitään saavuteta.

Kun Kalin tarina oli loppu, halusin poistaa koko pelin turhautuneena, mutta luotin siihen että kenties Padraicin perspektiivi tarjoaisi eheämmän kokemuksen. Toisen pelikerran lannistamana jouduin hyväksymään, että Reckoningista ei löydy mielenkiintoisia hahmoja, verkkoihinsa kutovaa mysteeriä, sykähdyttäviä juonikoukeroita tai koskettavia hetkiä. Ennemminkin toivoisi, että metsästäjät ottaisivat itseään niskasta kiinni ja pistäisivät koko vampyyrivallan tomuksi.

Hyvänä puolena pelin käyttöliittymää on päivitetty tyylikkäämmäksi: pelimoottorin tylsät oletusfontit ja massiiviset elementit on korvattu tyylikkäillä, hienovaraisesti suunnitelluilla asetelmilla. Hahmomallitkin ovat tarkempia ja dynaamisia. Vielä kun niiden esittämä tarina olisi kertomisen arvoinen.



Kokonaisuutena trilogia on harmillisen epätasainen. Draw Distancen käyttämä tyyli kuitenkin toimii: dialogi löytää (suurimman osan ajasta) hyvän tasapainon goottilaisen dramatiikan, modernin maailman ja noirin välillä. Hahmokatraastakin löytyy sekä synkeän hirvittäviä tarinoita, että koomisempia sivupolkuja, ihan kuten The Masqueradeen kuuluukin.

Lopussa on annettava kiitosta myös tyylitajusta. Trilogian pelit ovat aivan uskomattoman tyylikkäitä: maalauksia jäljittelevä visuaalinen tyyli on kuin suoraan Vampire-roolipelikirjojen taiteesta napattu, ja kevyesti tilanteita säestävä ambient-soundtrack luo juuri tarpeeksi tunnelmaa, ettei pelaaja ole pelkästään mielikuvituksensa ja tekstiseinän varassa.

Lässähtävästä lopusta huolimatta trilogia on ehdottomasti katsastamisen arvoinen, jos Vampire. The Masqueraden maailma kiinnostaa. New York on täydellinen tapahtumapaikka modernien vampyyrien valtapelille, ja pelejä on saanut alennusmyynnistä pilkkahintaan jo pidemmän aikaa. Pelien päätyttyä tunteet olivat kaksijakoiset: kesken jäänyt tarina kaipaisi pahasti vähintään neljättä peliä – tai miksei vaikka kokonaista saagaa – mutta jos laaduntarkkailussa ei paranneta, seuraava peli saa puolestani jäädä hyllyyn.