Sherlock Holmes, tuo nerokkuuden ruumiillistuma, on jälleen liikenteessä. Salapoliisihahmomme on tällä kertaa esitetty vanhalla rauhallisella tyylillä, mikä poikkeaa paljolti viime aikoina Hollywood-tuotannoissa nähdystä vauhdikkaasta supersankarista. Henkilökohtaisesti olen näistä uusista elokuvista pitänyt, mutta alkuperäisen kirjailija Arthur Conan Doylen näkemys tästä loogisen päättelyn mestarista on vieläkin mielenkiintoisempi.

Pelin tarina lähtee käyntiin vuoden 1898 Lontoosta, jossa Sherlock Holmes on selvittänyt mittavan jalokiviryöstön. Kun Holmes palauttaa jalokivien omistajille väärennöksen kaulakorusta, alkavat epäilykset kohdistua myös mieheen itseensä. Seuraavassa kohtauksessa hänellä on tapaaminen Knightsbridgen piispan kanssa, joka onkin verisesti murhattu. Murhaa tutkiessaan usko Holmesiin järkkyy niin poliisilla, kuin tämän ystävällä tohtori Watsonilla. Tarinassa on paikoitellen aukkoja ja joitakin asioita jää selviämättä. Vaikkei juoni mikään erityisen nerokas olekaan, on se yksi pelin suurimmista kantavista voimista.




Sankarimme tulee seikkailun edetessä kerätä ympäristöstä eteen tulevat johtolangat, joita käyttämällä ja yhdistelemällä päästään etenemään point and click –pelien tapaan. Peliaika kuluukin enimmäkseen kaiken kerättävän etsimiseen ympäristöstä, mikä meinasi saada pahimmillaan hermot pettämään. Pahimmillaan sain puoli tuntia kulumaan etsiessäni takkia, joka oli puussa korkealla oksalla pelialueen rajalla – käytännössä ihan huomaamattomissa, kun kaikki muu oli tähän mennessä ollut maan kamaralla.

Pelin kontrollit ovat äärimmäisen kankeat ja liikkuminen todella hankalaa. Välillä sankarillamme on hankaluuksia päästä pienistäkin esteistä ohi, ja toisinaan hahmo jää jumittamaan pitkäksi aikaa paikalleen tekemättä mitään. Voi sitä kirosanojen määrää, kun luuli pelin jo täysin seonneen ja edellisestä tallennuksestakin oli useita tunteja. Peli ei sisällä minkäänlaista automaattitallennusta, minkä unohdettuani sain ravata kahteen pelin alun otteeseen.

Jos ohjattavuus oli kankeaa, niin on myös hahmojen animointi. Kaupungin tallaajat näyttävät varsin naurettavilta, kun näiden askelluksesta on varastettu joka toinen dia, tai ehkä jopa enemmän. Soppaan kun yhdistetään heikkotasoinen grafiikka ja keskinkertainen ääninäyttely, alkaa päästä itku. Sinänsä ääninäyttelyssä on edeltävistä sarjan osista menty eteenpäin laadullisesti, mutta edelleen petrattavaa olisi. Arvostelun otsikoiden mukaiset lausahdukset tulivat turhankin tutuiksi keskinkertaisen ääninäyttelyn saattelemana, ja sen vuoksi nämä Watsonin kommentit kummittelevat jo unissani.




Peliä pelastavat paljon minipelit ja erilaiset haasteet, jotka ovat kerta toisensa jälkeen erilaisia. Tämä pitää mielenkiintoa yllä, jos pelin negatiiviset asiat eivät vielä ole saaneet laittamaan pelikiekkoa vartaaseen paistumaan. Pelaajalle annetaan myös mahdollisuus valita, missä järjestyksessä eri alueita käydään läpi ja mitä asioita keskusteluissa käydään läpi. Harmittavasti tämä valintojen maailma ei vaikuta pelin etenemiseen lainkaan.

Paperille listattuna sain kirjattua pelistä selvästi enemmän negatiivisia kuin positiivisia asioita, mutta jostain kumman syystä halusin kuitenkin tietää, kuinka peli ja sen tarina etenevät loppuun asti. Ei Sherlockin kanssa olla siis täysin puskiin menty. Sankarin faneille ja seikkailupelien ystäville The Testament of Sherlock Holmes menee varmasti mukavana välipalana, vaikkakin teknisesti huonolaatuisena. Markkinointiteksteissä huomasin, kuinka peliä verrattiin sellaisiin huippupeleihin kuin LA Noire, Grand Theft Auto ja Red Dead Redemption, mutta tällä kertaa markkinointimiesten sanat kannattaa jättää omaan arvoonsa.