Mario ja Sonic Rion 2016 olympialaisissa. Miten tätä nyt pohjustaisi, kun kaikki tarvittava tieto löytyy jo pelin nimestä: on yksi (1) Mario ja yksi (1) Sonic, ja vuodesta 2007 lähtien nämä ovat havitelleet mitaleita sekä kesä- että talviolympialaisissa. Nyt matkakohteena on Brasilian helmi, Rio de Janeiro, jossa tänä vuonna järjestettäviä kisoja pelin on ilmeisesti tarkoitus puffata. Tai kupata, miten asian nyt haluaakaan kyynisyydessään nähdä. Kyynisyydeltä on nimittäin vaikea välttyä, kun luvassa on voittotuuletusten sijaan turhan usein sprintti ulos radalta.



Sinänsä konsepti ei tietenkään ole kuolleena syntynyt. Olympialaisten lajeista saa näppärästi kokoelman minipelejä, jotka puolestaan istuvat 3DS:n toimintoihin kuin keihäs silmään. Sadan metrin juoksun, purjehduksen ja pöytätenniksen lisäksi joukosta löytyy niinkin villejä lajeja kuin vaikkapa taitouinti. Eniten pisteitä peli saakin ehdottomasti siitä luovuudesta, jota maaliviivan tavoitteluun on kaadettu, sillä käsikonsolia saa takoa, heilutella ja puhallella antaumuksella. Ajoituksen lisäksi liiketunnistimella on siis monessa lajissa tärkeä rooli.

Tarjolla on yksittäisten minipelien lisäksi tarinamoodi, jossa Sonic- ja Mario-pukuiset hiipparit rekrytoivat pelaajan valitsemaansa tiimiin. Tämän löyhän (ja jokseenkin epäilyttävän, on nimittäin aika häiriintyneen näköisiä nämä kaverit) juonen kautta pelaaja pääsee harjoittelemaan tuttujen naamojen kanssa selvittäessään tietä urheilumaailman huipulle. Onnistuneet suoritukset palkitaan hedelmillä, joilla voi puolestaan ostaa esimerkiksi omaa suoritusta parantavia asuja. Ihan sääntökirjan mukaan tässä tuskin mennään, mutta väliäkö tuolla, kun ei peli itsekään tiedä ollako harmitonta minipelihupia vai rangaistus kaikille lisenssipelien pariin erehtyneille.



Tarinamoodiin kiteytyy pelin turhauttavin puoli, eli heittelehtivä vaikeustaso. Tai heittelehtivä suunnittelutaso, tämäkin on monitulkintaista – se, mikä näyttäytyy yhdelle turhauttavan kömpelöinä kontrolleina, voi olla toiselle kutkuttava haaste. Varmaa on kuitenkin se, että jo perusvaikeustasolla vastustajien tekoäly heittelehtii lajista riippuen välillä “ai mun pitää varmaan keskittyäkin tähän” ja “kunhan vähän tonne suuntaan pierasen ni voitto napsahtaa”. Näiden lisäksi mukaan mahtuu myös muutama aidosti turhauttava poikkeus, joissa voittomarginaali ei kompensoi tahmeaa pelattavuutta. Koska edetäkseen on kuitenkin Pakko Voittaa (sekä karsintakierros että finaali), ajoitusten arpominen pistää vihaksi.

Tämän lisäksi Marion ja Sonicin seikkailut Riossa ovat yksinkertaisesti ihan Älyttömän Rumat. Pelimaailma ei näytä ikääntyneen päivääkään Wii Sportsista, ja vasurilla kyhätyn Rion kaduilla autotkin seisovat tattina keskellä tietä. Nintendon ja Segan omien hahmojen suhteen on onneksi vähän skarpattu, sillä oman Miin lisäksi urheilemaan pääsee myös Sonicin ja Marion kavereilla. Moninpelinä lajit ylipäätään saavat lisää elämää, mutta interaktiivisuus ei pelasta pelin nälkävuoden mittaisia latausaikoja. Mustana hevosena koko roskan aidosti palkitsevimmaksi puoleksi osoittautuu lopulta sen askelmittari, joka kannustaa liikkumaan myös tosielämässä. Kiitti vaan Mario, sait minut juoksemaan kolme minuuttia ympäri huonetta 3DS kädessä. Saavutus varmaan sekin.