Tuorein sisältö

Disco Elysium

Arvioitu: Tietokonepelit
Genre: Seikkailupelit
Pelaajia: 1
Ikärajoitus: 1
Kehittäjä: ZA/UM
Julkaisija: ZA/UM
Julkaisupäivä: 15.10.2019
Pelin kotisivut
Miikka Lehtonen

21.10.2019 klo 18.08 | Luettu: 2492 kertaa | Teksti: Miikka Lehtonen

Ryhtyisitkö fasistiksi, kysyi paksusuoli
Pienen virolaisen ZA/UM Studiosin kehittämä Disco Elysium on yksi oudoimmista ikinä pelaamistani peleistä. Yhdestä perspektiivistä tarkasteltuna se on hyvin persoonallisella ja taiteellisella tyylillä toteutettu point & click -seikkailupeli.


Hieman toisesta perspektiivistä se näyttää Planescape: Tormentin tapaiselta aidolta roolipeliltä, joka antaa pelaajalle valtavasti vapautta pelata omaa rooliaan ja tehdä valintoja siinä, miten tarina etenee – ja siinä, millainen päähahmo lopulta onkaan. Kumpikaan näistä perspektiiveistä ei kuitenkaan ole koko totuus, sillä Disco Elysium on myös peli, jossa pelihahmon paksusuoli saattaa yllättäen ylipuhua tämän hyväksymään fasismin ohjenuorakseen.

Kaukaisessa... kaukaisuudessa


Disco Elysiumin mysteerit alkavat sen pelimaailmasta. Peli saattaa sijoittua kaukaiseen tulevaisuuteen, jota täyttävät löyhästi nykyisiä valtioita ja kulttuureita vastaavat seuraajat. Tai se voi sijoittua Enki Bilalin teosten hengen mukaisesti fiktiiviseen maailmaan, jossa ammennetaan vaikutteita meidän maailmastamme, ja jonka ilmiöt ja osapuolet ovat epäsuoraa kommentaaria meidän maailmamme ilmiöistä, ongelmista ja vallanpitäjistä.


Oli miten oli, pelin maailma on kiehtova ja persoonallinen. Se on kuin retrofuturistinen versio 1990-luvun lama-Suomesta, jossa disco ei koskaan kuollut. Puhdas painajaismaailma, siis. Päähenkilömme herää tähän karuun todellisuuteen ränsistyneestä hotellista, jonka huoneen hän on kännispäissään pistänyt viime yönä täysin remonttiin.

Hotellihuoneen panttimaksun ohella historiaa ovat myös päähahmomme kaikki muistot: hän ei muista edes nimeään, saati sitten yhtään mitään pelimaailman historiasta, tai siitä, miksi hän on päätynyt ränsistyneeseen hotelliin jonnekin syrjäkylille.


Pian selviää, että päähenkilömme on kyseenalaista mainetta nauttiva poliisietsivä, joka yhdessä uuden parinsa kanssa on lähetetty periferiaan selvittämään poliittisesti arkaa murhaa. Paikalliset satamatyöntekijät ovat lakkoilleet jo pitemmän aikaa, ja nyt lakkoa setvimään lähetetty neuvottelija riippuu lastaushihnan jatkona paikallisen puun oksasta. Ennen kuin murhaa aletaan selvittelemään kunnolla, pitäisi ratkoa muutama pienempi mysteeri, kuten missä etsivämme virkamerkki, ase ja toinen kenkä sijaitsevat.

Disco Elysiumin tarina on toimiva, viihdyttävä ja kutkuttava. Maailma on täynnä toinen toistaan hämärämpiä tahoja, joista monet tuntevat etsivämme ja omaavat yhteistä historiaa tämän kanssa. Pelaaja itse ei vain muista mitään mitään, joten sekasotkuisessa juonikuvioiden ja salaliittojen vyyhdissä rämpiminen on todella hämmentävää puuhaa. Kuka puhuu totta, kuka valehtelee? Kuka yrittää auttaa etsivää, kuka taas hyödyntää tämän muistinmenetystä omien tarkoitusperiensä ajamiseksi?

Vaikka sitä ei ranskalaishenkisen sarjakuvamaisesta tyylistä uskoisikaan, Disco Elysium on puhdasta noiria.

Rakennetaanko kommunismia, toveri?


Disco Elysium on peli ihmisille, jotka pitävät lukemisesta. Se on lastattu aivan täpötäyteen dialogia, esineiden kuvauksia ja muuta tekstiä. Tekstin taso on äärimmäisen korkealla, mutta se ei poista sitä tosiasiaa, että noin 80% peliajasta kuluu lukiessa. Osa dialogista on ääninäyteltyä, vieläpä ihan asiallisesti, mutta suurin osa ei.
Minua tämä ei haitannut pätkääkään, mutta voisin kuvitella, että esimerkiksi ennen ADHD-lääkitykseni aloittamista Disco Elysium olisi polttanut päreeni alta aikayksikön. Nyt se lähinnä hämmensi ensimmäiset pari tuntia, ennen kuin pääsin jyvälle siitä, mitä pelissä oikeasti tapahtuu.


Se varsinainen murhajuoni on oikeasti vain sivuroolissa pelissä. Se on tekosyy sille, että pelaajan ohjastama ja itseään varhaiseen hautaan juova etsivä on potkittu ojan pohjalta liikkeelle. Peli alkaa mustalla ruudulla, jossa pelaaja käy egonsa, superegonsa ja viettipohjansa kanssa väittelyä siitä, pitäisikö vain hyväksyä kuoleman autuaan tyhjä ja vapauttava syleily, vai palata todellisuuteen ja kohdata sen moninaiset tuskat.

Etsivämme psyyke näyttelee muutenkin aktiivista roolia tapahtumien kulussa. Pelin alkumetreillä kohtasin Measureheadina tunnetun miekkosen, joka uskoi rotuteoriaan niin vankkumattomasti, että hän oli tatuoinut itseensä pääkallonsa mitat, sekä kehoonsa kaikki rodulliset piirteensä, jotta kuka tahansa voi häntä vilkaisemalla tarkasti ja tieteellisesti päätellä hänen tarkan rodullisen koostumuksensa ja näin asettaa hänet – ja tulevaisuudessa kaikki muut tatuoidut – tieteellisen tarkasti arvoasteikkoon näiden rodun perusteella.


Measureheadin kanssa käydyn pitkän keskustelun ja rodullisen valistuksen jälkeen olin matkalla muualle, kun etsivämme paksusuoli aloitti kanssani keskustelun siitä, olisinko valmis todella hyväksymään fasismin ja rasismin ohjenuorikseni. Paksusuolen argumentit olivat sen verran paskoja että en tarttunut täkyyn. Tuntia myöhemmin egoni otti puheeksi, että olin usean muun ihmisen kanssa keskustellessani kyllä maininnut kannattavani kommunismia, mutta olisinko oikeasti valmis taistelemaan sen puolesta ja rakentamaan kommunistista tulevaisuutta?

Disco Elysium on kaiken tämän eriskummallisuuden alla myös tietokoneroolipeli, mutta ei sellainen, missä pelihahmon ominaisuuksissa kerrotaan, miten hyvin tämä osaa heiluttaa pyssyä. Disco Elysiumissa coolit hanskat käteensä pistämällä voi saada pisteen lisää esprit de corpsia ja jossa tarpeeksi keskusteltuaan voi saada uuden kokemustason, ja sijoittaa kykypisteensä empatiaan tai visuaaliseen kalkyyliin. Nämä eivät myöskään ole mitään vitsejä tai söpöjä termejä perinteisille jutuille, vaan pelin mekaaninen selkäranka.


Pelihahmon kyvyt ja persoonallisuus avaavat tilanteissa erilaisia lähestymistapoja ja toimintapolkuja. Kykytarkistusten avulla voidaan katsoa, pystyykö vaikka tunnistamaan maassa olevasta kengänjälkien sekasotkusta yksittäisiä kuvioita, tai onnistuuko ymmärtämään, mitä sekakäytön maailmanennätystä tavoitteleva katunuori horisee. Jos onnistuu, avaa itselleen polun. Jos ei, tarjolla on useita muitakin lähestymistapoja.

Peli opettaa varhaisessa vaiheessa hyväksymään onnistumisensa ja epäonnistumisensa, sekä sen, että niiden kautta muodostuu se pelaajan oma tarina. Sellainen, jossa on hyvää ja huonoa. Tarinan aikana käydyt keskustelut ja saavutetut tajuamiset avaavat kykypuussa uusia ideologioita ja ajatuksia, joita pelaaja voi internalisoida. Kykypuuhun mahtuu kerrallaan vain rajoitettu määrä palasia, joista etsivän minäkuva muodostuu, ja ne kaikki tarjoavat pieniä bonuksia tai miinuksia, tai avaavat kokonaan uusia toimintamalleja.

Kuten sanoin: aitoa roolipelaamista, kuin Planescape Tormentissa konsanaan.

Vuoden erikoisin peli


Näin muodostuu hyvin hämmentävä peli. Sellainen, jossa paikalliset katunuoret haukkuvat pelaajaa ”fägäriksi” (kyllä, suomeksi) ja jossa voi paikallisen kirotun kirjakaupan takana sijaitsevassa epäonnistuneiden yritysten labyrintissä kohdata vuosikausia sitten konkurssiin menneen yrityksen, joka pyrki rakentamaan radiopuhelinten välillä pelattavaa MMO-peliä. Sellainen, jossa päähenkilö voi tulla niin surulliseksi, että pelin game over -ruudussa paikallinen lehti uutisoi ”taas yhden poliisin vaihtaneen etsiväfiktion genren sosiaaliseen realismiin”. Sellainen, jossa tyhjätaskuinen poliisi voi joutua keräilemään kaduilta pulloja pystyäkseen maksamaan hotellin päivämaksunsa.


Tuntuu siltä kuin pelin kehitystiimi olisi ammentanut peliinsä ideoita, ajatuksia ja vaikutteita lukemattomista kirjoista, maalauksista, elokuvista, poliittisista suuntauksista ja ties mistä muusta. Aluksi tämä kaikki on hyvin hämmentävää, mutta jossain vaiheessa palaset vain loksahtavat paikalleen. Missään ei ole mitään järkeä, mutta juuri siinä se järki on: kaaoksessa on kuin onkin kaavoja, toistuvia osia, hahmotettavia palasia.

En muista, milloin joku peli olisi hurmannut minut niin totaalisesti ja räjäyttänyt mielikuvitukseni liekkeihin samalla tavoin kuin Disco Elysium teki. Se rikkoo rajoja ja näin tekemällä varmasti työntää luotaan monta pelaajaa. Tämä ei kuitenkaan ole mikään vahinko. Kehitystiimi on selvästi lähtenyt tekemään itsensä näköistä peliä ilman kompromisseja, luottaen siihen, että peli löytää yleisönsä ja että tämä yleisö tulee rakastamaan sitä.

Vuoden rohkein ja inspiroitunein peli, vai tekotaiteellista paskaa? Se jokaisen täytyy päättää itse.

V2.fi | Miikka Lehtonen

Disco Elysium (Tietokonepelit)

Puhdasta hulluutta, puhdasta parhautta.
  • Visuaalinen tyyli
  • Kiinnostava tarina
  • Ensiluokkaista kirjoitusta
  • Puhdasta kaaosta, puhdasta hulluutta
  • Skriptaus tökkii harvoissa tapauksissa
  • Paikasta toiseen vaeltaminen syö välillä miestä, kaipaisi kunnon fast travelia
  • Pullopanttien keräily ei ole kauhean viihdyttävää pelillistä sisältöä
  • Paksusuoleni yritti tehdä minusta fasistin :(
< Code Vein... Rebel Galaxy Outlaw... >

Keskustelut (5 viestiä)

MPuro

Rekisteröitynyt 01.04.2017

21.10.2019 klo 20.58 2 tykkää tästä

Kuulin tästä pelistä ensikertaa vasta muutama päivä sitten, mutta viimeistään tämän arvion jälkeen nousi odotuslistan kärkisijalle.
Refloni

Rekisteröitynyt 08.01.2017

21.10.2019 klo 22.07 2 tykkää tästä

Kuulostaa äärimmäisen mielenkiintoiselta peliltä. Minkä verran löytyy pituutta? Muutama tunti kuten normaalilla naksuseikkailulla, vai muutama kymmenen kuten klassisilla roolipeleillä?
moz

21.10.2019 klo 23.28 2 tykkää tästä

Refloni kirjoitti:
Kuulostaa äärimmäisen mielenkiintoiselta peliltä. Minkä verran löytyy pituutta? Muutama tunti kuten normaalilla naksuseikkailulla, vai muutama kymmenen kuten klassisilla roolipeleillä?


N. 30h meni itselläni, kun koitin tutkia kaiken. Joitakin sivuquesteja jäi vahingossa tekemättä, kun pilasin ne muillä päätöksillä. CRPG:iden / isometristen RPG:iden ystävänä annan tälle 4,5/5.
OldHorny

Moderaattori

Rekisteröitynyt 11.10.2007

22.10.2019 klo 08.54 1 tykkää tästä

Refloni kirjoitti:
Kuulostaa äärimmäisen mielenkiintoiselta peliltä. Minkä verran löytyy pituutta? Muutama tunti kuten normaalilla naksuseikkailulla, vai muutama kymmenen kuten klassisilla roolipeleillä?


PC Gamerin artikkelissa luki pelin kestävän 30 tunnista jopa 90 tuntiin.
tsäki

23.10.2019 klo 17.11 1 tykkää tästä

OldHorny kirjoitti:
Refloni kirjoitti:
Kuulostaa äärimmäisen mielenkiintoiselta peliltä. Minkä verran löytyy pituutta? Muutama tunti kuten normaalilla naksuseikkailulla, vai muutama kymmenen kuten klassisilla roolipeleillä?


PC Gamerin artikkelissa luki pelin kestävän 30 tunnista jopa 90 tuntiin.


90 tuntia ei ole edes teoriassa mahdollista, tuo nyt on taas niitä brittiläisen pelimedian markkinointihallusinointeja, mutta lukunopeudesta ja perinpohjaisuudesta riippuen voidaan huidella 20-40 tunnissa. Oma osittain idlattu, harhailtu ja paria questiä vaille clearattu peli oli ohi sellaisessa 33 tunnissa.

Toisaalta peli houkuttelee pelaamaan itsensä uusiksi toistekin, ainakin pieden tauon jälkeen, siksi, miten valtava osa sisällöstä todellakin on kiinni päätöksistäsi ja varsinkin hahmobuildistasi. Kravatillensa jutteleva lihaskimppu ja nokkelanketterä kynäniska eivät tule näkemään samaa peliä.

Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova