Tuorein sisältö

Shadow of the Tomb Raider

Arvioitu: Playstation 4
Genre: Seikkailupelit, Toimintapelit
Pelaajia: 1
Ikärajoitus: 18
Kehittäjä: Eidos
Julkaisija: Square Enix
Julkaisupäivä: 14.09.2018
Pelin kotisivut
Miikka Lehtonen

28.09.2018 klo 14.33 | Luettu: 3853 kertaa | Teksti: Miikka Lehtonen

Kuin varjo entisestä
Olen alusta saakka kuulunut Crystal Dynamicsin ja Square Enixin Tomb Raider -rebootin ystäviin. Ensimmäinen peli oli jo erinomaisen hyvä ja tyydyttävä toimintaseikkailu, ja muutaman vuoden takainen jatko-osa mielestäni hioi kaavan aika täydelliseksi.


Kun sitten kuultiin, että Crystal Dynamics väistyisi sarjan vetovastuusta ja Laran origin story -trilogian viimeistelisi Eidos Montreal, olin hieman skeptinen. Noinkohan ihan uusi tiimi osaisi tehdä yhtä laadukasta jälkeä kuin sarjan luojat?

Vastaus kysymykseen on valitettava ei. Shadow of the Tomb Raider on trilogian heikoin peli.

Itseaiheutettu maailmanloppu


Lara Croft, kuten arkeologit yleensäkin (jos siis videopeleihin ja elokuviin on uskominen), viettää valtaosan ajastaan pelastaen maailmaa milloin miltäkin katastrofilta ja maailmanlopulta. Yleensä niistä on vastuussa joku muu ja Laralle jää vain hoidettavaksi se pelastusoperaatio, mutta nyt näpsäkää neitomme on päättänyt hoitaa myös sen aiheuttavan puolen.


Kaikki saa alkunsa, kun Lara löytää muinaisen temppelin, joka sisältää inkojen pyhän tikarin. Kuten arkeologian periaatteisiin kuuluu, Lara tietenkin nappaa tikarin haltuunsa siltä istumalta. Kyseessä ei ole mikään tusina-artifakti, sillä mikäli tikari poistetaan lepopaikastaan ilman sarjaan kuuluvaa hopealaatikkoa, edessä on sarja luonnonmullistuksia ja lopulta maailmanloppu. Hopealaatikon olinpaikasta ei sitten olekaan mitään tietoa, sillä se on kadonnut jo vuosisatoja sitten. Hups.

Valtamerten kuohuessa, vuorten kaatuessa ja tsunamien jyllätessä kuolinluvut kasvavat ja Lara suuntaa Perun sademetsiin etsimään maailman pelastusta, mutta löytääkin sieltä unohdettuja kansoja, uusia ystäviä ja pinon muinaisia ennustuksia. Arkipäivää arkeologille.


Rehellisesti sanoen Shadow of the Tomb Raiderin ongelmat alkavat sen tarinasta, joka on kauttaaltaan kovin pliisu. Laran tunnontuskat kirjaimellisesti tuhansista viattomista uhreista ohitetaan parilla kommentilla ja sen jälkeen mennään kuin mitään huolta huomisesta ei olisikaan. Valtaosan ajasta tarina pyörii pienen ja unohdetun intiaaniheimon valtataistelun ympärillä, mikä ei ole lopulta kovin kiinnostava ratkaisu.

Tarinan kylkeen on sitten pultattu se kaikki pakollinen Tomb Raider -sisältö: unohdettuja haastehautoja voittajaansa odottamassa, vinot pinot kerättäviä esineitä, tulkittavia monoliittejä, löydettäviä artifakteja ja sivutehtäviä. Fiilis on kovin vahvasti sellainen, kuin peliä suunniteltaessa oltaisiin vain koko ajan luntattu niiden kahden aiemman pelin suunnitteludokkareita. Ihan kuin joku olisi marssinut Eidos Montrealin toimistoon, lyönyt prujut pöytään ja komentanut tekemään uuden tuollaisen. Prikulleen tuollaisen, ja mielellään mahdollisimman pian. Mikä todennäköisesti on myös aika lähellä totuutta.

Kaikki on vähän vinksallaan


Reilu kopioleimasimen vinguttaminen ei sinänsä olisi minulle mikään ongelma, sillä kun ennakkoversiota pelannut Manu mainosti Shadow of the Tomb Raiderin olevan ihan samanlainen kuin Rise of the Tomb Raiderkin oli, olin suoraan sanoen innoissani. Rise of the Tomb Raider oli minusta oman vuotensa parhaita pelejä ja lisää sitä kuulosti mainiolta jutulta. Valitettavasti sitä ei kuitenkaan saatu, sillä suurin ero uuden ja vanhan välillä on se, että nyt kaikki on tehty vähän sinne päin.


Shadow of the Tomb Raider tuntuu yleisesti kovin viimeistelemättömältä peliltä. Mukana on paljon pieniä bugeja, puutteita ja outouksia, jotka eivät toki yksinään (tai edes suurissa määrissä) kaada venettä, mutta saavat sen kyllä tuntumaan sellaiselta, että viimeistelyä olisi kaivattu vielä muutamia kuukausia.

Valitettavasti sama ”sinnepäin”-meininki ulottuu myös itse pelisuunnitteluun. Pelattavuus on kaavaltaan juuri samanlaista kuin ennenkin. Valtaosan ajasta kiipeillään ja ryömitään raunioissa ratkomassa kevyitä puzzleja, ihastelemassa yhä todella komeita maisemia ja keräilemässä resursseja kevyttä craftailua varten. Tällä kertaa craftattavaa on kuitenkin kovin vähän, sillä aseita ja erilaisia pukuja on vain muutama, ja suoraan sanoen suurin osa myöhemmin saatavista tai ostettavista vaihtoehdoista ei ole vaivan arvoisia.


Mukana on myös runsain määrin taistelua, mutta sekään ei ole enää niin kivaa kuin ennen. Hauskana uutena ideana Lara voi välillä sotkea itsensä mutaan kuin Predatorissa konsanaan, mutta sekin on kovin pintapuolinen idea. Muta-Lara kun voi vain maastoutua mutaseiniä vasten – mudaton Lara ei – ja lisäksi muuttuu näkymättömäksi lämpölasein varustetuille vihollisille. Sen sijaan että mudalla rällääminen avaisi uusia ja kiinnostavia taktisia vaihtoehtoja, se tuntuu joissain kohtauksissa vain pakolliselta ja muissa turhalta uudistukselta.

Minusta Tomb Raidereissa on aina ollut parasta vaania vihollisia puskissa, varjoissa ja puiden latvoissa kuin mikäkin Rambo konsanaan, ja se on edelleen pahuksen kivaa puuhaa. On todella hauskaa puukottaa joku hengiltä ja virittää sitten tämän ruumiiseen räjähdeansa, jolloin paikalle saapuvat kaverit saavat rautaisannoksen sirpaleita aamupalakseen. Valitettavasti Shadow of the Tomb Raider heittää aivan liian usein Laran vastaan raskaasti aseistettuja ja panssaroituja koviksia, joita vastaan sitten vain räiskitään. Se on tylsää, sillä Tomb Raiderin räiskintä ei ole koskaan tuntunut hirveän hyvältä, eikä se tee niin nytkään.

Putoa ja kuole


Suurin ongelma koskee kuitenkin pelin selkärankaa, tasohyppelyä. Sanoisin, että valtaosa kuolemistani johtui pelin töksähtelyistä ja bugailuista. Jokainen tämän tyylisiä pelejä pelannut tietää, miten kiipeily toimii: hilataan itseään seinää ylös, kunnes eteenpäin ei enää pääse. Sitten Lara avuliaasti kurottaa seinämästä kohti seuraavaa etappipistettä, jolloin oikeaan suuntaan analogitikulla osoittaminen ja hyppynapin painaminen hypäyttää Laran maagisesti oikeaan paikkaan ja eteneminen jatkuu. Paitsi että nyt ei, ei aina.


Turhan usein Lara vain hyppää tyhjyyteen ja kuolee. Hypyn aikana painettu tarttumanappi ei teekään mitään. Heittokoukku ei tartukaan parruun. Sitten kuollaan ja kiroillaan, ihmetellään että oliko se reitti nyt sittenkään oikea ja 10 minuutin ihmettelyn jälkeen huomataan, että oli se, mutta peli vain bugasi. Ei kovin kivaa.

Oman mainintansa ansaitsee myös yksi niistä harvoista lisäyksistä Tomb Raiderin kaavaan: vedenalaiset hiiviskelyosiot. Silloin tällöin Lara joutuu tilanteeseen, jossa vedenalaisissa osioissa partioi joko mureenoita tai piraijaparvia, joilta pitää sitten piiloutua pohjakasvuston joukkoon odottelemaan turvallista etenemisväliä. Tämä ei olisi lähtökohtaisestikaan hauskaa, mutta kun mukaan heitetään vielä surkea kamera, joka pohjassa lymyillessä osoittaa sitkeästi alaspäin – tehden näin oikean pakohetken valinnasta puhdasta arpapeliä – ollaan jo aika syvällä.

Pettymysten päivä


Teknisesti Eidos Montreal on tehnyt enimmäkseen mainiota työtä. Maisemat ovat kauniita, valoefektit upeita ja HDR-toteutus ihan siellä parhaimpien näkemieni joukossa. Hyvällä telkkarilla ja PlayStation 4 Prolla varustettuna Tomb Raider on usein ällistyttävän nätti kokemus. Toisaalta välillä pelihahmojen – myös Laran – kasvot näyttävät jostain PlayStation 3:n julkaisupelistä repäistyltä, joten lopputulos on kovin skitsofreninen.


Ja niin on koko pelikin. Mukana on kyllä muutamia oikeasti hienojakin kohtauksia, mutta ne vain korostavat sitä, miten hämmentävän vaisua suuri osa pelistä on. Palasin mielipiteen kalibrointia varten pelaamaan myös Rise of the Tomb Raideria, johon en ollut sen julkaisun jälkeen koskenut. Rise tuntui kaikin puolin paremmalta, toimivammalta ja viimeistellymmältä kokemukselta ja edelleen oikein viihdyttävältä peliltä. Kyse ei siis niinkään ole siitä, etteikö sama kaava enää toimisi, vaan siitä, että tällä kertaa toteutus ei ole toivotulla tasolla.

Loppujen lopuksi Shadow of the Tomb Raider ei ole mikään fiasko. Objektiivisesti tarkasteltuna se on ihan asiallinen toimintaseikkailu. Mutta eihän sitä voi tyhjiössä tarkastella, sillä se on sarjansa kolmas osa. Kun kuin kuuta nousevaa odotettu kolmas osa tuntuu selvältä notkahdukselta verrattuna sen molempiin edeltäjiin, eihän siitä voi puhua kuin karvaana pettymyksenä.


Toinen mielipide (X1, Manu Pärssinen): Olen enimmäkseen Miikan kanssa samaa mieltä. Epätasaisen tarinan rytmitys poukkoilee ja iso osa taisteluista on tuskaa monestakin syystä. Tasoloikin kauniissa maisemissa Larana kuitenkin mielelläni, enkä itse törmännyt loikintaosioiden bugailuihin - tai ainakin syytin epäonnistumisista enimmäkseen itseäni. Edellisten osien tasolle Shadow ei nouse, mutta oma arvioni on silti pisteen ylempänä Miikan lopputähtiä.
4/5


V2.fi | Miikka Lehtonen

Shadow of the Tomb Raider (Playstation 4)

Perustason toimintaseikkailu, joka olisi kaivannut parempaa tarinaa ja enemmän viimeistelyä
  • Kauniit maisemat
  • Runsaasti sisältöä
  • Hiippailu on yhä todella hauskaa
  • Osa haasteluolastoista on kivoja
  • Pliisu tarina
  • Tökkivä pelattavuus
  • Tylsät taistelut
  • Runsaasti bugeja
  • Yleisen innoton tekele
< The Council (episode... Life is Strange 2: E... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti



www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova