Tuorein sisältö

Sonic Superstars

Arvioitu: Playstation 5
Genre: Tasohyppelypelit
Pelaajia: 1, moninpeli
Ikärajoitus: 3
Kehittäjä: Sonic Team
Julkaisija: Sega
Julkaisupäivä: 17.10.2023
Pelin kotisivut
Mikko Heinonen

07.02.2024 klo 19.32 | Luettu: 1256 kertaa | Teksti: Mikko Heinonen

Nautitaan hyvässä seurassa
P.S. Tiedän, että arvostelu tulee myöhässä. Oli palkkatöitä jne. tekosyyt.

Ei ole enää tässä vaiheessa mikään salaisuus, että jokainen uusi Sonic the Hedgehog on aina hieman kuin nopanheitto. Sega käyttäytyy IP:nsä suhteen hieman kuin edesmennyt Pertti Pasanen: tärkeintä on saada tuotteita yleisön käsiin ja rahaa sisään, pitivät kriitikot sitten tai eivät. Edellinen arvostelemani oli Sonic Frontiers, josta aivan aidosti pidin. Sen jälkeen testiin tarjottiin Sonic Originsia, mutta minä en enää oikeasti keksi uutta sanottavaa niistä samoista peleistä, vaikka kuinka olisi laajakuvapäivityksiä. Tämä Sonic Superstars sen sijaan vaikutti edes hieman kiinnostavammalta, sillä se yhdistelee nykytekniikkaan perinteistä Sonic-tyyliä, josta sinällään kovasti pidän – reilun kuuden vuoden takaiseen Sonic Maniaan oikein ihastuin. Ja kun Maniasta tuli puhe, mainitaan nyt tässä tämä aivan hillitön speedrun.


Alku ei kuitenkaan ollut lupaavin mahdollinen, sillä Superstars vaikutti jotenkin hieman halvalla tehdyltä. Unity-pelimoottorin käyttö ei toki ole nykyisin mikään häpeä ja sillä on tehty megamyynteihin yltäneitä hittejäkin, mutta kun mukana peliä tekemässä on kuitenkin ollut myös itse Sonic Team, odotin ehkä enemmän inhouse-tekniikkaa. Myös ääninäyttely ja muukin teksti puuttuu lähes kokonaan, mitä voi toki perustella pelisuunnittelupäätöksenäkin, mutta hieman juustoinen lässytys on ollut itselleni aina tärkeä osa 2000-luvun Sonic-kokemuksia. Sen sijaan musiikki rokkaa parhaimmillaan isosti.

Lisää kehyskertomus nro 17


Juonesta nyt ei oikein tarvitse tietää muuta kuin että Dr Eggmanilla on taas pahat mielessä ja Sonic, Tails ja kumppanit käyvät häntä vastaan. Kaaossmaragdejakin keräillään ja vapautetaan vangittuja pikkueläimiä, niin kuin monta kertaa aiemminkin. Jippona on kuitenkin, että jopa neljä pelaajaa voi osallistua puuhaan kerralla. Tämäkin perinne toki alkoi jo Sonic 2:ssa, jossa kakkospadilla saattoi avustaa Tailsina. Nyt jokainen hahmo keräilee tietysti omat sormuksensa ja voi myös kuolla – mutta koska elämiä ei lasketa, uudelleensyntymä koittaa jo muutaman hetken kuluttua, ellei sitten kohdata juuri pomovastusta. Kenttien läpi viiletetään nopeimman pelaajan tahdissa, muut seuraavat perässä kuin Micro Machinesissa ikään.


Ja kuten sanottua, satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta tarjolla on perinteistä vasemmalta oikealle (ja usein myös ylös ja alas) etenevää tasohyppelyä. Kenttäsuunnittelu paranee etenkin loppua kohti niin, että sitä tekee oikein mieli kehua, mutta paljon kierrätetään myös Sonic-kliseitä ja soitellaan nostalgiakelloja. Onpa mukaan ympätty myös viittauksia Segan muihin peleihin ja lyhyitä jaksoja ihan muunlaista toimintaa. Kaaossmaragdien perässä pelattavat bonustasot ovat tällä kertaa omaan makuuni harvinaisen sekavia. Mukana on myös sekä paikallisesti että verkossa pelattava Battle Mode, joka muistuttaa hieman Super Smash Brosia klooneineen, paitsi ettei se ole kovin hyvä.

Kolmin aina kaunihimpi


Pelailin peliä pari tuntia yksinäni ja totesin, että se on ihan OK. Mitään isompaa koukkua ei ehtinyt syntyä, onhan tätä toimintaa jo tässä vuosikymmenten mittaan nähty. Sitten kuitenkin keksin pyytää mukaan jälkikasvua, ja aloimme ratkoa kenttiä kolmen pelaajan voimin. Sen myötä Superstars sai runsaasti lisäpotkua ja kentät alkoivat soljua eteenpäin moninkertaisella nopeudella. Tosin on totuuden nimissä sanottava, että hommasta tuli samalla erittäin kaoottista – pääosin hauskalla tavalla, mutta kuitenkin. Monestikaan emme ehtineet oikein edes tajuta mitä tapahtui ennen kuin taso meni läpi. Poikkeuksen tähän muodostavat kuitenkin pomotaistelut, jotka etenkin pelin loppua kohti muodostuvat varsin hankaliksi ja vaativat hieman ajattelua pelkän sormukset menettämällä kikkailtavan haavoittumattomuuden sijaan. Bossit eivät kuitenkaan tunnu epäreiluilta, ja niiden päihittämisestä koituva ilo on aitoa.


Riemu kuitenkin ottaa osumaa, kun peli alkaa bugailla – ja sitähän muuten tapahtuu luvattoman usein. Hauskaa on toki tällöinkin, kun esimerkiksi pelaaja ja pomovastus putoavat ulos maailmasta ja jatkavat valumistaan kohti ääretöntä, mutta samalla koko kenttä menee uusiksi alusta alkaen. Odotan mielenkiinnolla, mitä speedrunnaajat saavat näistä “ominaisuuksista" irti, mutta kovin ammattimaista kuvaa pelin viimeistelystä ne eivät anna. Etenkin moninpelillä tuntuu olevan kyky saada koko peli lahoamaan ajoittain aivan täysin.


Kyllähän se siis niin edelleen on, että siinä missä Super Mario pelin kannessa on tae laadusta, Sonic taas usein matkalippu tuntemattomaan. Katsokaa nyt vaikka samaan aikaan ilmestynyttä Super Mario Bros. Wonderia. Sonic Superstars ei ole huono peli, sillä huonoa peliä en jaksaisi lypsää tuntikausia edes hyvässä seurassa, mutta se ei ole myöskään mitään erityistä tai mieleenpainuvaa, Lego-ihkusälästä huolimatta. Onpahan vain taas yksi Sonic-peli.

V2.fi | Mikko Heinonen

Sonic Superstars (Playstation 5)

Hieman buginen, mutta viihdyttävää materiaalia sisältävä Superstars maistuu vähän välityöltä.
  • Useampi mainio biisi
  • Hauskaa moninpelinä
  • Tyydyttäviä pomotaisteluita
  • Ajoittaiset kamalat, pelin rikkovat bugailut
  • Halvan toteutuksen maku
  • Moninpeli on myös silkkaa kaaosta
< Prince of Persia: Th... Super Mario RPG... >

Keskustelut (0 viestiä)


Kirjoita kommentti




www.v2.fi™ © Alasin Media Oy | Hosted by Capnova